Vietnam: Ho Chi Minh City (Saigon)

Ho Chi Minh City, eli entiseltä nimeltään Saigon on etelä-Vietnamin suurin kaupunki. Siellä on noin 13 miljoonaa asukasta ja noin 20 miljoonaa mopoa. Vähintään. Kaupungissa on todellisen suurkaupungin tuntua; kadut ovat leveitä, talot korkeita, löytyy niin valtavia ostoskeskuksia ja kansainvälisiä merkkiliikkeitä kuin pieniä kivijalkakuppiloita ja katusuutarointiakin. Ja hieno postitoimisto.

Liikenne on aivan järkyttävää, mutta se ei Hanoin jälkeen tullut minään yllätyksenä. Mopot ja autot vyöryvät katkeamattomina massoina joka suunnasta, liikennevaloja tai suojateitä ei ole, ruuhka-aikaan mopot ajavat myös jalkakäytävillä. Kadun ylitys tapahtuu helpoiten niin, että lyöttäytyy jonkun paikallisen kylkeen, ja seuraa tiukassa lähikontaktissa häntä tien yli. Jippo on siinä, että KEEP ON GOING. Älä pysähtele, älä kiihdytä, älä jarruta, älä mutkittele. Kävele järkähtämättömästi samaan suuntaan samalla vauhdilla - näin muu liikenne pystyy arvioimaan sijaintisi ja väistämään sinua. Hullun tuntuista, mutta ainoa keino päästä yli.

Illalla Ho Chi Minh City on vilkas ja valoisa. Kansa tykkää istua ulkona syömässä ja juomassa, kadut ovat täynnä katukeittiöitä ja baareja. Ruoka on hyvää, juoma on halpaa, seuraa piisaa. Jos haluaa hiukkasen rauhallisempaa menoa, kannattaa nostaa itsensä korkeammalle tasolle, ja nauttia ruuasta ja näköaloista jossain lukuisista kattoravintoloista.

 War remnants museum

"Tänään kävin Sotamuseossa. En tiedä mitä siitä osaan kirjoittaa ja mitä kykenen kirjoittamaan. Vaikka ihminen tietää Vietnamin sodan (tai Amerikan sodan, kuten sitä Vietnamissa kutsutaan) historian, on nähnyt lukuisia elokuvia ja dokumentteja, lukenut kymmeniä kirjoja aiheesta, ei voi käsittää sitä tunnelmaa ja niitä näkyjä, mitä täällä näkee. Valokuvia, videoita, esineitä. Kirjeitä, tarinoita, ihmiskohtaloita. 

Herätys, ravistus, raavinta, polttomerkki, kipu sydämessä. Tajua, ihmiskunta, tätä me tehdään toisillemme. Näin me ollaan kohdeltu kanssaihmisiä, ja tätä me jatketaan edelleen. Eikö ihminen opi, eikö todellakaan voi olla keinoa elää rauhassa? Antaa toisten olla omalla puolellaan ja ajatella niin kuin haluaa, ja pysyä itse omallaan, viljellä maataan ja rakentaa tehtaitaan ja ottaa selfieitään, ja jättää toiset rauhaan. Rauhaan." 

Sodan vastapainoksi tarvitsin taidetta. Ho Chi Minh City Museum of Fine Arts tarjosi ihanan kokemuksen. Helteinen, likainen, pakokaasuinen iltapäivä, kadun kaaos, ihmismassat virtaamassa loputtomasti ja äänekkäästi ja haisevasti paikasta toiseen. Kaaoksen keskellä suuri tyhjä talo, hämärät viileät huoneet, rapistuneet seinät, ja mikä parasta: ihana hiljaisuus. Turistit eivät tule Vietnamiin katsomaan taidetta, mutta minä tulen.

"Tää on ihana paikka. Täällä ei ole ketään. Skippaan suurimman osan perinteisestä ja vanhasta, ja keskityn moderniin kuten aina. Paljon mustaa ja harmaata tunnelmaa, sotaa tietysti, surua, vaihtuu yhtäkkiä avant-gardeen, jopa naivismiin. Ja väreihin! Erikoisia värejä ja väriyhdistelmiä - näitä ei näe Euroopan taiteessa. Vaikutteita Chagallilta, Mirólta, jopa pari melkein-Magrittea. Erityisesti ihailen laquer-tekniikkaa, siinä on voimaa ja attituudia. Myös useita vaikuttavia kuvanveistäjiä esillä. Naisaiheita, jopa aavistuksia feminismistä."

Bussimatkalla kaupungin ulkopuolelle oli aikaa taas kuvata julisteita. Ja mopoja, mitäpä muutakaan.

Bussimatkalla on aikaa myös miettiä asioita, tällä kertaa sellaista helpohkoa aihetta kuten elämää ja sen sattumanvaraisuutta. Miten on itse sattumalta syntynyt hyviin olosuhteisiin, turvalliseen pohjoismaahan, saanut aina ruokaa ja rakkautta ja kasvatusta ja koulutusta, on riittänyt lämmintä ja turvaa. Kun yhtä samalla sattumalla olisi voinut syntyä tänne, yhdeksi miljoonista vietnamilaisista, ehkä sodan uhriksi, ehkä joutunut elämään kadulla, ehkä olisi paistanut riisipaperilättyjä tai tehnyt autonrenkaista sandaaleja tai valuttanut kumia puista. Olisi voinut.

Mutta miten sitkeä ja kekseliäs ihminen on vaikeuksien keskellä. Miten huonoissakin olosuhteissa halutaan selviytyä hengissä, ja tehdään mahdottomilta tuntuvia asioita pelastumisen eteen. Ja miten sota saa ihmisjärjestä irti käsittämättömän kekseliäitä ja käsittämättömän julmia konsteja satuttaa ja tappaa, mutta myös säilyttää henkensä. Cu Chi -tunnelit ovat vaikuttava esimerkki. Tunneliverkosto kattaa yli 200 kilometriä maanalaisia käytäviä, joita Viet Minhin sissit käyttivät taisteluiden aikana piilopaikkoina ja huolto- ja viestintäreitteinä. Tunnelit olivat vuosikausia käytössä myös sairaaloina, ruoka- ja asevarastoina ja sissien majoitustiloina. Tunneleissa elettiin, syötiin, juotiin, sairastettiin, synnytettiin lapsia ja kuoltiin. Katso kiinnostava video.

"Mä olen pieni. Tunneleita on paikoitellen laajennettu, ja silti mä hädintuskin mahduin niistä läpi. Herranjumala miten ihmiset on voineet elää ja asua ja hengittää täällä. Tajuaa hyvin, miten tehokkaita nää luolat oli sodan aikana - ei puhettakaan että rotevat jenkit olis mahtuneet näihin tunneleihin. Mutta on tää ollut kuolemanloukku. Voin jotenkin vieläkin haistaa lian ja sairauden ja räjähteet ja kaasut ja tulen ja savun, millä näitä luolia on yritetty tyhjentää, turhaan. Nää on niin ovelasti rakennettu, ettei amerikkalaiset voineet mitenkään tietää missä kaikkialla näitä meni, ja pystyivät hyökkäämään ja tuhoamaan ainoastaan pienen osan kerrallaan. Ja järkyttäviä ansoja, miten kekseliäs ihminen on kun täytyy puolustautua henkensä edestä. Mistä tahansa voi rakentaa ansan ja tappavan aseen, ja ansan voi kätkeä niin nerokkailla keinoilla, ettei sitä mitenkään voi huomata. Erityisen karmivalta tää tuntuu, koska taustalla on koko ajan ammuntaa ja räjähdyksen ääniä; täällä pääsee nimittäin kokeilemaan miltä tuntuu ampua jollain konekiväärillä. Taidan jättää väliin. Mutta sanon vielä vaan että ei jumalauta mikä kokemus."