Tällä tiellä

Wat Phrathat Doi Suthep on temppelialue n. 15 kilometriä Chiang Main ulkopuolella. Se on vuoren huipulla, ja sinne joutuu kiipeämään 306 askelmaa (no okei, pääsee sinne hissilläkin, mutta kuka menee hissillä temppeliin? So not zen.). Päivä oli sateinen ja sumuinen, vuori oli kietoutunut värittömään kaikenpeittävään usvaan, näköaloista ei ollut aavistustakaan. Se oli hienoa. Turistit eivät ole kiinnostuneita näköalattomasta vuoresta, joten sain harjoittaa rakastamaani yksin haahuilua lähes tyhjässä temppelissä. Koko alueella on kenkien käyttäminen kielletty, ja se teki haahuilun erityisen ihanaksi. Oranssit lattiamosaiikkilaatat olivat silkkiset ja pehmeän tuntuiset - erikoinen ominaisuus kiveltä. Jalkapohjat taputtivat lattialaattoja kuin pikkulapsi koiraa, ja jalkapohjat hymyilivät. Kukkien ja suitsukkeiden tuoksu oli käsinkosketeltevan raskas, ainoat äänet kuuluivat sadoista ja tuhansista tuulikelloista, lintujen kujerruksesta ja vihellyksestä, rukoilijoiden hyminästä, kun ne k...

"Matka on alkanut. Ikkunassa on Suomi kliseenä; kirkkaansininen taivas, lumivalkoiset pilvet. Jääkukkia, tähtiä, timantteja. Sinivalkoisin siivin punakeltaiseen maanosaan. Odotan tältä matkalta elämyksiä ja järkytyksiä. Toivon pääseväni ymmärtämään mitä Indokiinassa on tapahtunut ennen, ja mitä siellä tapahtuu nyt. Pidän mielessä kuinka vähän aikaa kaikesta on; asioista vaietaan vielä, haavat ovat tuoreet, ihmiset muistavat. Toivon myös löytäväni vihan keskeltä syvää henkisyyttä, buddhalaisuuden mielentyyneyden ytimen. Koetan keskittyä, katsoa, ja nähdä." Ylläoleva on kirjotettu alkumatkasta, koneessa matkalla Brysselistä Bangkokiin. Teksti jatkuu näin (myös tulevat päiväkirjamerkinnät "erotat tästä") : "Yö on ohi. Alla on Burma. Se on laaja, vuorinen, tasankoinen, jokinen. Harmaanruskea ja ruskeanharmaa, ei teitä, ei taloja. Vieruskaveri on suuri mustapartainen mies, kääriytynyt mustaan huppukaapuun. Juo punaviiniä kuin mehua. Ei puhu kuin välttämättö...