Kambodža: Phnom Penh

"Hirvittävän raskas matkapäivä. Oli pakko lähteä matkaan aamuvarhaisella, vaikka olin jo eilen sairas, kurkku kipeä ja vilunväreitä. Huonosti nukutun yön jälkeen latasin itseni täyteen ibuprofeenia, matkapussukkani täyteen kurkkupastilleja ja nenäliinoja, mutta unohdin yhden tärkeän tavaran, kuulokkeet. Iso bussi oli tupaten täynnä ihmisiä ja tavaraa. Kamala meteli, jengi kuunteli musiikkia ja hölötti ja hölötti ja nauroi ja hölötti. Kuuma ja kylmä, yrjötti ja heikotti, kuume sahasi ylös alas. Rajamuodollisuudet Vietnamin ja Kambodžan rajalla kesti ja kesti, piti jonottaa isossa hallissa missä ei ollut edes penkkejä, vessa onneksi oli. Ensin jonotus Vietnamin puolella, sitten sama manööveri Kambodžassa. 

Oltiin tultu rajalta jo melkein tunnin ajomatka, kun joku ihme porukka alkoi säätää ja hössöttää, ja vihdoin menivät puhumaan bussikuskille. Se sai sairaan hepulin ja raivarin. Hyppäsi ulos bussista ja karjui että "Are you happy now! Are you fucking happy! See what you did, you fuckers!" Tyyppien porukasta oli pari kaveria unohtunut raja-asemalle, ja vasta tunnin päästä ne oli uskaltaneet avata suunsa. Mitäs siinä, iso bussi vaan ympäri ja hakemaan kaiffareita. Voi arvata ettei ne saaneet kovin lämmintä vastaanottoa. 

Olen järkyttynyt Kambodžan likaisuudesta. Ei se Vietnamissakaan mitään supersiistiä ollut, mutta tää on kamalaa. Tienvarret on aivan kuin kaatopaikkoja. Roskaa ja saastaa on katkeamattomana virtana. Täällä ei näytä olevan minkäänlaista ympäristötietoutta, tai siitä ei välitetä. Oon matkustanut kehitysmaissa ja köyhillä alueilla ennenkin, ja nähnyt likaa ja roskaa muuallakin, mutta en koskaan tällaista. Muovia! Muovipusseja, pulloja, ruoka-astioita, romua. Toivottavasti tää siistiytyy maaseudulla.

___

Mutta pitkäkin matka päättyy joskus, ja perille vihdoin päästiin, ja sain hyvästä hotellista hyvän ison huoneen korkealta. Kuulin että hotellissa on kattouima-allas, ja kuumeesta huolimatta oli ihan pakko päästä huuhtomaan kammottava matka pois. Oli ehkä elämäni virkistävin ensipulahdus. Vesi oli taivaallista."

Phnom Penhissä on paljonkin mahdollisuuksia hyvään ruokailuun, sekä katukeittiöitä että ravintoloita, mutta yksi mielenkiintoisimmista on varmasti Friends. Se on yhteisö, jossa työskennellään katulapsien auttamiseksi, ja katulapsien kanssa, koulutetaan heitä ravintolatyöhön sekä kokeiksi että tarjoilijoiksi. Ravintola on hyvin viihtyisä, siellä on paljon taidetta ja käsitöitä, kaikki työntekijät ovat nuoria ja innokkaita. Ja mikä parasta, ruoka on uskomattoman hyvää. Se on tapas-tyylistä, paljon pieniä annoksia, ja se perustuu kambodžalaisiin makuihin ja raaka-aineisiin ja traditionaaliseen keittiöön. Hyvin suositeltava!

Phnom Penh on Kambodžan pääkaupunki. Tätä nykyä siellä on noin 1,5 miljoonaa asukasta. Punakhmerien hirmuhallinnon aikana Phnom Penh muuttui lähes aavekaupungiksi. Yli kahden miljoonan asukkaan kaupunki tyhjennettiin lähes täysin vuonna -75, ja vasta sodan loputtua vuonna -79 asukasmäärä alkoi taas hitaasti kasvaa. Kaupunkina Phnom Penh on monipuolinen; paljon upeita temppeleitä, suuri kuninkaanlinnan alue, patsaita ja kultaa. Mutta löytyy myös vilkkaampaa elämää päivä- ja iltatoreilla, paljon kauppoja, paljon yritteliäisyyttä.

Phnom Penhissä käveleminen on huomattavasti helpompaa ja mukavampaa kuin suurissa Vietnamin kaupungeissa, ruuhka on vähäisempää ja katujen ylitsekin pääsee vaikeuksitta. Mutta ei silti ole pahempi idea hypätä tuk-tukin kyytiin ja pyytää kuljettelemaan ympäri kaupunkia. Kunhan muistaa pitää laukustaan kiinni! On hyvin yleistä, että turistilta lähtee penkiltä tai lattialta laukku ohiajavan mopoilijan mukaan, kun turisti on keskittynyt ottamaan valokuvia tai katselemaan nähtävyyksiä.

Kambodža ei ole henkisesti helppo vierailukohde. Maan verinen historia on niin lähellä, ettei siltä voi sulkea silmiään. Keskellä Phnom Penhiä sijaitee Tuol Sleng Genocide Museum, toiselta nimeltä S-21. Ennen sotaa se toimi kouluna, sittemmin vankilana ja kuulustelu- ja kidutuskeskuksena. Punakhmerit toivat tänne valtion vihollisina pitämäänsä ainesta, siis kaikkia koulutettuja henkilöitä, sivistyneistöä, opettajia, munkkeja - käytännössä katsoen koko kansan keskiluokka oli vallankumouksen tiellä, siis vihollisia. Kokonaisia perheitä lapsineen tuotiin tänne, heitä kuulusteltiin, kidutettiin, ja tapettiin. Vain seitsemän ihmisen kymmenistätuhansista tiedetään selviytyneen täältä hengissä. Yksi heistä on museossa töissä, kertoo tarinaansa, ja myy kirjoittamaansa kirjaa vankilan pihalla.

Kun tila kaupungin vankilassa loppui, tappaminen jatkui kaupungin ulkopuolella. Killing fields muodostui joukkosurma- ja hautapaikaksi. Choeung Ek Genocidal Center avaa ovet tähän kammottavaan paikkaan. Alue on täynnä joukkohautoja, yhteensä 129, joista edelleen paljastuu sateiden jälkeen ihmisten luita ja hampaita. Vierailijat jättävät muistoksi rannenauhojaan hautoja ympäröiviin aitoihin ja kiinnittävät niitä puihin.

Koska en halua itse kirjoittaa aiheesta tämän enempää, annan pari kirjasuositusta. Terhi Rannela on kirjoittanut vaikuttavan kirjan Punaisten kyynelten talo. Se kertoo tarinan sodan uhriksi joutuneen naisen näkökulmasta. Toinen, jo klassikoksi muodostunut on kirja nimeltä First they killed my father, kirjoittaja on Loung Ung, nainen, joka lapsena näki oman perheensä punakhmerien terrorin uhreina. Tästä kirjasta on tänä vuonna tulossa myös elokuva, ohjaajana Angelina Jolie.