Tällä tiellä

"In my dreams about this place I was... part of everything. Someone was crying for me here. Someone wanted me. That's why I came back." -Haruki Murakami- Joku, tai jokin, se ja sama. Tulin takaisin koska oli pakko tulla. Halusin viettää enemmän aikaa rakastamassani Kiotossa, kenties tutustua vähän sen lähiympäristöönkin tarkemmin. Ja ennen kaikkea halusin vain hengailla, hengittää Kioton ilmaa, kävellä päämäärättömästi katuja öin ja päivin, kuunnella kaskaita puutarhoissa ja temppelien kellojen kilkatusta, liottaa varpaita Kamo-joessa ja makoilla iltapäivisin sen reunojen laitureilla.  (Varoitan nyt jo: tästä tulee tunteellinen postaus. En voi kirjoittaa Kiotosta heittäytymättä mono no aware n syövereihin. Yritän pitää yllä kepeää viittaa, ettei menisi ihan kyynelehtimiseksi. Ylisanoja ja teatraalista paatosta tuskin pystyn välttämään.) Puhutaan ihan ensimmäiseksi asiasta, joka tulee toistumaan tässä tekstissä monta kertaa: kuumuudesta. Luin ja kuulin useita v...

Oh, my heart, my soul to be reborn in Gion! Yes, my heart, my soul. Kiotossa ihminen heittäytyy aina runolliseksi. Haiku syntyy luonnostaan. Rytmitys 5-7-5 tulee selvästi siitä, että kävelee viisi askelta, pysähtyy ihailemaan, kävelee seitsemän askelta, pysähtyy katselemaan, kävelee taas viisi askelta ja pysähtyy miettimään. Haikun aiheita ei tarvitse etsiä, niitä tulvii. Jokainen kaivonkansi, jokainen lyhty, Kennin-jin tuhatvuotiset lattialankut, jokainen arigato gozaimaaash on jo itsessään haiku. Kiotossa ei aina tiedä tuleeko nauru vai itku, kun suunsa avaa. Olen niin herkillä tässä kaupungissa, että tuntuu kuin olisin jollain LSD-tripillä (vaikken tiedä tietenkään miltä sellainen tuntuu, mutta varmaan tältä). Ylihavainnoin ja ylifiilistelen, hymyilen yötä päivää, istun tuijottamassa kivisiä kettuja, silittelen tatamimattoja ja vuodatan kyyneliä. Tällainen vaikutus Kiotolla on minuun. Kun tulee kolmatta kertaa Kiotoon, tulee jo vähän valinnan vaikeuksia mit...