Laos: Luang Prabang

Luang Prabang on pieni, vajaan 50 000 asukkaan kaupunki pohjois-Laosissa. Se on Unescon maailmanperintökaupunki vuodesta 1995.

Ihastuin tähän kaupunkiin ihan sydämestäni, lisäsin sen jopa omaan listaani "Kaupunkeja, joissa voisi mahdollisesti oleilla pitempäänkin". Vaikka Luang Prabang on pieni, siellä on kaikkea. Vilkkaita toreja, kaupustelijoita ja kauppoja, taide- ja käsityöpuoteja, ravintoloita, gallerioita. Turisteja on tietysti myös, mutta ei häiritsevästi. Täällä ei ole yökerhoja eikä juuri muutakaan yöelämää, ja se karsii onneksi sen pahimman reppureissaajakunnan pois.

Ilmapiiri Luang Prabangissa on leppoisa. Joulun aikaan ilma oli täydellinen, lämmin muttei kuuma, ihmiset kulkivat rauhallisesti kävellen tai polkupyörillä. Tuntui että kiire on täällä tuntematon käsite. Kaupungin läpi virtaa kaksi jokea, ja niiden verkkainen virtaus tuo sinne oman rauhoittavan ilmapiirinsä.

Torikaupassakaan ei hössötetä eikä pidetä kiirettä. Kun alat katsella torikauppiaan tarjontaa, sinulle lykätään matala palli pyllyn alle, ja myyjä istuu sinua vastapäätä ja alkaa jutella. Voit ottaa aikaa kuinka paljon haluat. Vertaile värejä, vertaile materiaaleja, kysele, tunnustele, tutki, pyörittele. Ainoa haittapuoli tästä henkilökohtaisesta kaupankäynnistä on se, ettei siitä pääse lähtemään ostamatta - loppuhinta nimittäin tipahtaa aina niin alas, ettet enää kehtaa kieltäytyä ostamasta. Älkää käsittäkö väärin, ei tietenkään ole ostopakkoa, eikä väkisin tupata mitään, mutta hinta + laatu on vain niin loistavat, että ostopäätös on lähes varma.

Käsityötaidot ovat täällä kunniassa. Kaupungista löytyy hopeaseppiä ja koruntekijöitä, keramiikkaa, ja erityisesti tekstiilitöiden tekijöitä. Kankaat ovat uskomattoman kauniita, ja värit käsittämättömän eläviä ja syviä. Silkkiä ja puuvillaa pursuilevat yömarkkinat ovat elämyksenä ihan toisesta maailmasta. Ei mitenkään ole mahdollista valita täältä vain sitä yhtä kauneinta huivia - ne ovat kaikki kauneimpia.

Luang Prabangissa on yli 30 buddhalaista temppeliä ja niiden yhteydessä toimivaa luostaria ja luostarikoulua. En tiennyt että suurin osa laolaisista miehistä elää elämästään jonkin aikaa munkkina. On hyvin yleistä kouluttaa poikia luostarikoulussa, josta pojat saavat sitten halutessaan tai perheen halutessa siirtyä muualle.

Wat Xieng Thong on yksi suurimmista ja parhaiten entisöidyistä ja ylläpidetyistä temppeleistä. Sen alueella on lukuisia isoja ja pienempiä temppeleitä ja stupia, ja sen mosaiikkiseinät ovat kuuluisia ja ihailtuja.

Yhtenä laiskana iltapäivänä harhailin pikkukatuja joen laitamilla, ja törmäsin taloon, jonka aidassa oli kyltti My Library. Koska ovi oli auki, ja koska siinä luki että MY, ajattelin että tottakai sinne saa mennä sisään. Ja voi mikä ihana kirjasto sieltä löytyi! Laolainen kirjastovirkailija ja amerikkalainen kirjastonhoitaja esittelivät minulle ylpeänä kirjastonsa, ja todellakin ylpeydelle oli aihetta. Täällä on hienot mahdollisuudet laonuorille opiskella esim. kieliä, tieteitä, taiteita, tietotekniikkaa ym. Kursseja ja kerhoja järjestetään monen eri aihepiirin ympäriltä, kirjoja ja lehtiä löytyy sekä laon kielellä, mutta myös englanniksi. Tietotekniikka on tietysti suuressa suosiossa, ja nuorisoa opetetaan huvin lisäksi myös käyttämään nettiä tiedonhakuun, opetetaan tekemään omia videoita ja musiikkia, taideprojekteja ynnä muuta.

Nam Khan -joen ylitse kulkee bambusilta. Tai kulkee puoli vuotta vuodessa. Toisen puoli vuotta se on kulkematta. Silta täytyy nimittäin purkaa kerran vuodessa, kun sadekausi alkaa. Olisi liian vaarallista jättää silta paikoilleen sateiden ja tulvien takia. Sadekauden päätyttyä silta rakennetaan uudestaan. Tämä on yhden perheen homma ja elinkeino, ja siksi sillan ylittämisestä pitääkin maksaa pieni maksu. 

Oletteko nähneet tv-ohjelman ihmisistä, jotka rakastuvat esineisiin? Sen missä se yksi nainen meni naimisiin Eiffel-tornin kanssa? Ymmärrän sitä naista tosi hyvin. Minäkin ottaisin tämän sillan puolisokseni vaikka heti. Tämä silta on kaunis ja lämmin, sen pehmät bambusäleet ihan elävät jalkapohjan alla, ja sileät kaiteet hyväilevät kämmenpohjaa. Se on herkkä ja hauras, mutta myös luotettava ja tukeva. Se tekee tehtävänsä antaen samalla kutkuttavan nautinnollisen elämyksen. 

Ja mikä minusta oli myös mukavaa oli se, ettei sillan toisella puolella ollut oikeastaan mitään. Mikä ihana paradoksi: rakentaa silta, eikä pelkästään yhden kerran, vaan vuosi vuoden jälkeen uudestaan ja uudestaan, päästäkseen paikkaan, jossa ei ole mitään, minkä vuoksi sinne pitäisi päästä. Ehkäpä se silta rakennetaankin vain sen takia, että sitä on niin ihana kulkea, eikä siksi, että sitä pitkin haluttaisi mennä jonnekin. Vanha opetus: Matka on tärkeämpi kuin päämäärä!

Tätä suurta filosofiaa miettiessäni uuvuin niin, että oli pakko pitää pitkä kahvipaussi paikassa nimeltä Utopia.

Keskellä Luang Prabangia kohoaa vuori nimeltä Mount Phousi. Vuoren laella on temppeli, ja vuoren rinteillä useita pienempiä temppeleitä, sekä useita munkkiluostareita. Täällä asuvat nuoret munkit ovat erityisen innokkaita juttelemaan turistien kanssa, haluavat kuulemma oppia englantia ymmärtääkseen paremmin YouTube-videoita. Ja tosiaan, älypuhelimet näyttivät löytäneen tiensä oranssien kaapujen laskoksiin. Mutta munkit ovat hauskoja, ja ne kertovat kivoja tarinoita vuoresta ja temppelistä. Yksi näytti minulle suurena salaisuutena pidetyn Buddhan jalanjäljen, joka minusta näytti ihan tavalliselta kuopalta maassa, eikä hohkanut mitään ylimaallista henkisyyttä. Mutta oli se hieno jalanjälki kuitenkin.

Illalla kaupunki rauhoittuu ja kaunistuu. Tykkään nopeasti putoavasta pimeydestä, värikkäistä paperilyhdyistä ja niukasti valaistuista kaduista. Tykkään siitä, miten ihmisten tummat siluetit liikkuvat leikaten lyhtyjen valoa, miten ravintoloista kantautuu puheensorinaa ja eksoottisia tuoksuja, ja miten helteisen päivän raukea väsymys tuntuu hyvänolontunteena koko kropassa.

Tak Bat -rituaali. En tiedä miten suhtautua tähän. Olen pahoillani, että buddhalaisesta seremoniasta on tullut turistinähtävyys, mutta olen onnellinen, että sain nähdä ja kokea sen. Kyseessä on siis aamuvarhain, ennen auringonnousua tapahtuva almujen keräys. Osallistujat ja katsojat saapuvat paikalle noin kello viisi, asettuvat istumaan katujen reunoille, peittävät liinalla vasemman olkapäänsä, ja pitävät edessään pientä määrää tahmeaa riisiä ja muita helposti ojennettavia ruokapaloja. Munkit lähtevät liikkeelle temppeleistä vanhimman munkin johtaessa kulkuetta. He kulkevat pitkänä hiljaisena jonona ojentaen almukulhonsa tien reunassa istujien täytettäväksi. Ruoka pitää ojentaa hiljaa, munkkia ei saa tuijottaa eikä varsinkaan koskea, eikä häiritä seremonian kulkua nousemalla seisomaan tai ottamalla häiritsevästi valokuvia.

Vaikka tiesin rituaalin kulun, eikä tilanteessa pitäisi olla mitään jännittävää, oli se kuitenkin oudon hypnoottinen ja hermostuttava. Ehkä siksi, että tunsin olevani väärässä paikassa, tungettelija ja ulkopuolinen, enkä olisi halunnut olla yksi niistä tienvarren uteliaista töllistelijöistä, jotka kuvittelevat olevansa suuriakin humanitäärisiä auttajia ojentaessaan mitättömän palleron riisiä ja pari hedelmää munkeille. Olin kuitenkin tyytyväinen, että turistit kunnioittivat tilannetta, enkä nähnyt yhtäkään salamavaloa enkä muutakaan häiriötä. Ehkä tämän pitää mennä näin, en tiedä.

Noin tunnin ajomatkan (hitaan, mutkittelevan ja hyvin pahoinvointisen) päässä sijaitsevat Kuang Si -vesiputoukset ja Bear rescue center. Karhut ovat Aasian mustakarhuja eli kauluskarhuja, ja niitä on alueella parikymmentä. Vesiputoukset ovat kylmiä ja kauniita, ja niitäkin on alueella noin parikymmentä. Molemmat ovat ehdottomasti näkemisen arvoisia. Niistä tuli pieni olo.