Kambodža: Mad cook & Tonle Sap

Matka Kambodžan sydämeen jatkui, päämääränä Tonle Sap -järvi ja Floating Village. Matkalla ei tullut aika pitkäksi. Matkan varrella on useita kiinnostavia pysähdyspaikkoja ja tutustumiskohteita, kuten silkkiä tuottava Santuk Silks. Sen on perustanut Vietnamin sodan amerikkalaisveteraani kambodžalaisen vaimonsa kanssa, ja vaimo esitteli itse paikkaa. Vaikka silkinvalmistuksen tekniikka onkin hämärästi muistissa, oli silti vallan kiehtovaa nähdä läheltä miten se tapahtuu. Aloitettiin silkkiäistoukista ja -kotiloista, nähtiin kuinka niistä keitettiin ja kerättiin säikeitä, kuinka lankaa kehrättiin ja värjättiin ja kudottiin. Ja voi sitä lopputulosta! Pehmeän kuulaita silkkivärejä, hienonhienoja tekstuureja, taidokasta käsityötä. 

Mutta kyllä hienonhienous karisi lounaspysähdyksen aikana. Pääsin nimittäin vähän liiankin lähietäisyydeltä tutustumaan kambodžalaisiin erikoisherkkuihin. Näitä ei valmisteta pelkästään turistien ihmetykseksi ja kauhistukseksi, vaan niillä on ollut ihan todellinen tarve sodan aikana, kun ruokatarpeita ei kerta kaikkiaan ollut, ja kaikki syötäväksi kelpaava oli käytettävä. Ja mikäpä siinä, kun sitä ajattelee, proteiini on proteiinia, ja kuka sen sanoo onko kana tai kala tai etanat yhtään sen kummallisempia kuin tarantula, rotta, heinäsirkka, sammakko, käärme, skorpioni, tai pienet madot. Minä maistoin niitä kaikkia, ja vaikka kaikkien suutuntuma ei ihan ensipuraisulla kaikkein miellyttävin ollutkaan, kyllä ne ruuasta meni.

Tonle Sap -järvi ja sen ympärillä olevat kalastajakylät ovat tärkeä alue kambodžan ruuantuotannolle. Alue kärsii suurista vaikeuksista, koska kiinalaiset ovat padonneet järveen ravinteita tuovan Mekong-joen sähköntuotannolle, ja ravinteiden puutteen takia järvi köyhtyy. Vedenpinnassa on suuria korkeusvaihteluita, ja järvenrantojen asutus onkin joutunut mukautumaan veden korkeuden mukaan. Talot on rakennettu jopa kymmenmetristen paalujen päälle, tai kokonaan vedessä kelluviksi, jotta ne voidaan kuivana aikana hinata veden mukana syvemmälle.

"En voi katsella tätä. Mun sydäntä särkee. En ole ennen nähnyt ihmisten elävän kaatopaikalla, ja nämä ihmiset elää, vaikka tätä virallisesti kai kyläksi kutsutaan. Näin pienen tytön, varmaan neljävuotiaan, se rakensi pikku majaa muovipusseista ja roskista. Noin metrin päässä majasta oli kuollut koiranraato, täynnä kärpäsiä ja toukkia. Minkäänlaista roskienkeräystä ei ole olemassa, kaikki jätteet jätetään siihen mihin sattuu tippumaan. Täällä haisee. Vessoja ei ole. Järvi näyttää kaukaa siniseltä, mutta on täynnä kusta ja paskaa. Kelluvissa taloissa ei tietenkään ole mitään vessasysteemiä, kaikki menee suoraan järveen. En ole mikään ylihygieenikko, ja olen tähän asti voinut syödä aika monenlaisissa paikoissa, mutta tätä kalaa en syö. Hyvä että söin niitä rottia ja matoja, koska tähän en todellakaan koske.

Mä ymmärrän köyhyyden ja tietämättömyyden, mutta ei näin tietämätöntä ja välinpitämätöntä voi ymmärtää. Jengi roikkuu riippukeinuissaan kännyköitten kanssa keskellä kirkasta päivää, eikä missään näy ketään siivoamassa tai edes yrittämässä saada paikkaa parempaan kuntoon. Yritin keskustella oppaani kanssa jätehuollosta ja ihmisten opettamisesta, mutta se vaan kohautti olkapäitään ja sanoi, että ei nää välitä. Ei niiden ole koskaan tarvinnut, eikä ne tajua miks pitäis."