Huipulla

luumut kukkivat

viideskymmenes kevät.

ihme, elämä

8.3.2016/rt

Niin se koitti - pelätty, odotettu, ihmetelty ja kauan suunniteltu 50-vuotispäivä. Olin siellä missä minun pitikin olla, tekemässä sitä mitä halusinkin tehdä. 

Odottamassa aamukahdeksalta ventovierasta japanilaista miestä, josta tiesin ainoastaan nimen, Koji Matsuda, ja iän, 46 vuotta. Ja sen, että hän on opas, jonka olen varannut ja ostanut itseäni viihdyttämään tämän päivän ajaksi. Näin sitä toimitaan, jos ei seuralaisia muuten löydy, niitä ostetaan netistä! Jännityksellä odotin, että marssiiko paikalle viralliseen opasunivormuun pukeutunut pikkuvirkamies opaslippalakki päässä ja opaslaukku kainalossa (meinasin kirjoittaa opaskoira, mutta ei nyt sentään...), viittoen käsillään oikealle ja vasemmalle, pulputtaen ulkoa opeteltuja esittelytekstejä nähtävyyksistä. Mutta eipä ei, paikalle harppoi Koji farkuissaan ja levis-ruutupaidassaan, herttainen hymykuoppa suupielessään. Meillä klikkasi heti. Tiesin viiden minuutin sisällä, että päivästä tulee hauska, ja että parempaa seuralaista en voisi löytää.

Ja siitä se lähti. Pitkän, aurinkoisen päivän aikana kierrettiin Kiotoa junalla ja bussilla ja kävellen. Fushimi-Inarissa kymmeniätuhansia torii-portteja ja kivisiä kettuja avaimet suussa. Bambumetsikköjä, joissa tuuli pitää oudon aavemaista soitantoa ja valo vaihtelee ihmeellisillä tavoilla. Portaita ylös ja alas ja ei mihinkään. Temppeleitä ja puutarhoja, kiviä läheltä ja kaukaa, buddha-patsaita, niitäkin kymmenentuhatta. Luontoa ja puita ja jokia ja siltoja ja mäntyjä, munkkeja ja turisteja ja pikkulapsia kurottelemassa karppeja lammikoissa. Vanhoja koukkuisia rouvia, jotka soittivat temppelin kelloja ja taputtivat käsiään herättääkseen henget kuulemaan vielä viimeisiä pyyntöjä. Pyyntöjä ja kiitoksia ja toiveita, joita itse kuiskailin omille salaisille hengilleni.

Lounasnälkää herättelimme Nishiki-ruokatorilla. Katettuja kävelykatuja ristiin rastiin, satoja myyjiä, tuhansia ruokalajeja, tuhansia ruokaan liittyviä tarvikkeita, vaatteita, välineitä, mausteita, vehkeitä, kirjoja. Ilman Kojia en olisi tiennyt, tai edes osannut arvata puoliakaan ruuista, tai mitä välineillä on tarkoitus tehdä. Maistelin mitä omituisempia makuja ja koostumuksia, joista ei todellakaan voinut tietää, onko kyseessä kivi-, kasvi- vai eläinkunnan tuote. Hauskimpiin ja herkullisimpiin kuuluivat vastasyntyneet kalavauvat, vähän niinkuin välimuoto mädin ja kalanpoikasen välillä, hädintuskin kuoriutuneita kalanmunasta. Suurennuslasilla katsomalla olisi voinut nähdä niitä pikkuriikkisiä kaloja. Lusikalla niitä syötiin kulhosta ja kalalle ne maistui, ja oli niin tuoretta että meri tuoksui nenässä. Lounas jatkoi samaa linjaa, monia pieniä sieviä kuppeja täynnä pientä sievää herkullista ruokaa. Miten täällä voikin kaikki maistua niin herkulliselta!

Lounaan jälkeen iltapäivä kului aivan ihanan viehättävässä puuhassa: kimonoon pukeutumisessa. Menin kimonoliikkeeseen kurssille, jossa omistajarouva kertoi minulle kaiken kimonosta. Kimonon historiaa ja nykypäivää, ketkä kimonoa ovat käyttäneet ja missä tilaisuuksissa, miten sitä nykypäivänä käytetään. Miten kimono valitaan, miten vuodenaika vaikuttaa valintaan, mitä eroa on väreissä ja materiaaleissa eri vuodenaikojen kimonoiden välillä. Mitä värejä nuoret käyttävät, entä vanhat rouvat, mitä materiaaleja. Miten arki-ja juhlakimonot eroavat toisistaan. Minkälaisia alusvaatteita, alushameita, vöitä, naruja, sukkia, koruja, tarvikkeita kimonon kanssa käytetään. Miten hiukset kuuluu laittaa, minkälaista laukkua voi kantaa. Kuinka kimonossa liikutaan, kuinka polvistutaan lattialle, kuinka ojennetaan kättä ja otetaan pöydältä tavaraa, kuinka eleet ja liikkeet on sopeutettava kimonon vaatimuksiin, ja kuinka tehdään kunniaa kimonolle. Nyt olen viisas, ja tiedän, että kimono ei ole vain vaate. Se on elämäntapa ja -tyyli, se vaatii ja antaa käyttäjälle jotain ja paljon. Kimonoon pukeutuneena on oltava zen.

Ilta. Auringonlaskun ihailua Kamo-joen rannalla. Päämäärätöntä kävelyä sokkeloisilla kujilla, katsellen kuinka lyhtyjä sytytettiin, ravintoloihin kuljetettiin ruokia. Jopa nähtiin muutama geiko ja maiko kiirehtimässä taksista ravintolaan tapaamaan asiakkaita. Viimeinen temppelivierailu pimeässä, munkkien iltameditaatio, suitsukkeen tuoksu, kynttilät, varjot, kullan himerrys kattokoristeissa. Illallinen Gionissa, yhdessä niistä puisista machiya-taloista, joiden ohi olin useasti kävellyt, ja miettinyt minkälaista sisällä mahtaa olla. Himmeä valo, hiljaiset äänet, tarjoilijat kimonoissa. Pöydällä kaikki kaunista, herkullista, täydellistä.

Ruoka oli tällä kertaa sivuseikka; olin ravintolaan tullessa lukenut päivän aikana tulleita viestejä, ja ne menivät ihon alle. Täytyy myöntää. Rakkaat ihmiset maapallon toisella puolella ajattelevat minua, ja toivottavat minulle onnea. Jotenkin tässä vaiheessa vasta oikeasti havahdun siihen, että todella tänään täytän 50 vuotta. Se tuntuu paljolta, mutta eihän se ole. Nykyään voi hyvinkin odottaa elävänsä 100-vuotiaaksi, joten olen vasta puolivälissä. Sehän on sama kuin huipulla. Tänne asti ollaan kiivetty, rankkaa on ollut, ja nyt on aika hengähtää hetki, katsella maisemia ja ihailla maailmaa. Tästä voi lähteä hyvin mielin laskeutumaan toista puolta; se on toivottavasti helpompaa, mutta seikkailu jatkuu ja maisemat vaihtuvat, koskaan ei tiedä mitä seuraavan mutkan jälkeen tulee vastaan.

Not seeking, not expecting,

she is present

and can welcome all things.

- Lao Tzu -