Vaellusta Sierra Maestralla

Sierra Maestra herää aamukuuden jälkeen nopeasti ja äänekkäästi. En ole koskaan ollut erityisen telttailijatyyppiä, mutta täällä menettäisi paljon, jos nukkuisi ja heräisi talossa. Jo pelkkä kuunteleminen on unohtumaton kokemus. Valo lisääntyy, linnut kokoontuvat puihin, ja yhtäkkiä, yhtäaikaa, sadat ja tuhannet linnut lähtevät liikkeelle. Näky on taianomainen. Kaikki tapahtuu niin äkkiä, ettei hidas ihminen ja vielä hitaampi kamera pysty sitä tallentamaan. Eikä oikeastaan haluakaan, se hetki pitää vain katsoa.

Jos lähdet vaeltamaan tänne, varaudu kahteen asiaan: märkyyteen ja litimärkyyteen. Kaikki on kosteaa - vaatteet, kengät, reppusi sisältö, makuupussi sisältä ja ulkoa, ruoka, iho, tukka. Olet märkä 24/7. Yön aikana kosteus tiivistyy, päivän aikana höyryää. Iltapäivisin tulee aina sadekuuro, eikä mikään pieni. Polut muuttuvat virroiksi. Kannat vettä, hikoilet vettä, juot vettä, hikoilet, kannat lisää, juot lisää, hikoilet lisää. Mikään ei kuivu koskaan. Noin kolmantena päivänä lakkaat onneksi piittaamasta, etkä yritäkään enää kuivattaa mitään.

Vuoristo on mykistävän kaunis. Korkein huippu, Pico Turquino, kohoaa vajaaseen 2000 metriin. Maasto on rehevää sademetsää, kivikkoisia, jyrkkiä nousuja ja laskuja, läpipääsemätöntä viidakkoa, tippukiviluolia, lampia ja jokia, liaaneja ja orkideoja. Kuuban kansalliskukka, mariposa, kukkii kaikkialla rehevänä. Kolibreja näkee paljon, samoin Kuuban kansallislintuja, kuubantrogoneja. Ja käärmeitä, liskoja, hämähäkkejä, perhosia...

Korkein yöpymispaikka on Camp Joaquin 1600 metrin korkeudessa. Leirillä on yksi nukkumisvaja kerrossänkyineen ja kaksi vessaa, joihin tosin ei tule vettä. Ruoka laitetaan avotulella. Peseytyminen tapahtuu ämpärissä. Muulinkuljettaja on myös kokki, retkenjohtaja on apukokki, kantajat ovat puunhakkaajia, vedenkuskaajia ja yleismiesjantusia. Leirillä on radio, josta tulee vallankumouksellista puheohjelmaa, ja hyvällä säällä Jamaican radiosta salsaa. Tunnelma on yhtä korkealla kuin pilvet Pico Turquinon yllä. Tai alla, sitäkin sattuu usein.

And what goes up, must come down. Jos ylöspäin kiipeäminen oli hikistä ja henkeäsalpaavaa, alastulo on vähintään yhtä hikistä, ja pistää polvet parkumaan. Kahdeksan kilometriä ei kuulosta kovinkaan suurelta saavutukselta yhden päivän vaellukseksi, mutta voin kertoa, että kirjaimellisesti kuulin polvilumpioideni natinan ja pohjelihasteni vinkunan, kun viimeinen kilometri oli takana. Eikä mikään näky ole koskaan ollut tervetulleempi kuin tämä taivaan enkeli, joka hedelmäpöytänsä takana odotti meitä palatessamme ihmisten ilmoille.