Chile: Santiago, Valparaíso & Isla Negra

11. syyskuuta 1973 sosialistipresidentti Salvador Allende syöstiin vallasta kenraali Augusto Pinochetin johtamassa sotilasvallankaappauksessa. Ilmavoimien koneet alkoivat aamulla pommittaa presidentin palatsia La Monedaa Santiago de Chilessä. Kaupunkiin julistettiin ulkonaliikkumiskielto. Palatsiin linnoittautunut Allende piti viimeisen kuuluisan radiopuheensa, jossa hän ilmoitti "taistelevansa Chilen työväen ja kansan puolesta viimeiseen hengenvetoon". Pian puheen jälkeen armeija valtasi palatsin ja Allende sai surmansa.

22. joulukuuta 2018 seison La Monedan edessä ja katselen Salvador Allenden patsasta. Muistelen historian tapahtumia, palautan mieleen lukemaani, ja yritän päästä sisälle tähän maahan, jonka olen jo kauan halunnut nähdä ja kokea. Olen täällä, ja nyt haluan tietää lisää ja ymmärtää enemmän.

Lähes kuuden miljoonan asukkaan Santiago on jouluna kuuma ja värikäs, mutta yllättävän rauhallinen. Keskellä Plaza de Armas -aukiota kohoaa valtaisa joulukuusi, ja katedraalissa on hassu jouluseimi, jossa Jeesus-lapsena on Minion-nukke. Mitään muuta jouluista en täältä löydä. Pitkästä matkasta ja aikaerosta hieman pökkyräisenä harhailen päämäärättömästi ympäri kaupunkia, kuitenkaan en kertaakaan eksy, en uuvu, en tunne oloani vieraaksi tai epävarmaksi. Ihmisiä on paljon, mutta niin on hiljaisia paikkojakin. Mapucho-joen rannalla voi istua lueskelemassa, Bellavista-alueen sateenkaarenväriset kadut ovat autioita ja varjoisia.

Rakastamallani runoilijalla Pablo Nerudalla oli Chilessä kolme taloa, jotka nykyään ovat auki yleisölle, ja joihin kaikkiin minun tietysti oli päästävä. Ensimmäinen taloista on nimeltään La Chascona, (sana, joka tarkoittaa "villihiuksista naista"), jonka Neruda rakensi silloiselle rakastajattarelleen, myöhemmin vaimolleen Matilde Urrutialle, ja tämän punaisille kiharoille. Talo sai vakavia vaurioita vuoden -73 vallankaappauksessa, mutta Matilde myöhemmin kunnostutti talon entiselleen. Neruda rakasti merta ja laivoja, hän keräili monenlaisia esineitä (simpukankuoria, hyönteisiä, tuhkakuppeja, kompasseja...), ja kaikki talot ovat tulvillaan taidetta: maalauksia, mosaiikkeja, veistoksia. Jokaisesta talosta on myös huimat näköalat - Neruda halusi nähdä kauas, ja olla ilman ja veden ympäröimänä. Taloissa ei saanut kuvata sisällä, mutta Neruda-säätiön sivuilta voi lukea lisää ja katsella kuvia.

Vähän ennen matkalle lähtöäni luin sattumalta artikkelin, jossa listattiin 50 maailman parasta ravintolaa. Yksi niistä oli Boragó. Sain kuin sattuman kautta varattua sinne pöydän. Kokemus oli vertaansa vailla. Koko menu koostui pelkästään paikallisista tuotteista, vähänkäytetyistä kasveista, itsekerätyistä yrteistä, maan ja meren tuotteista. Ateria alkoi vesilasillisella: sadevettä Patagoniasta. Maut jotka seurasivat olivat kuin olisi syönyt multaa ja tuhkaa ja meriruohoa, juonut kastetta ja mahlaa, pureskellut kaktuksen lehtiä tai laaman korvia. Ja tiedä vaikka olisikin - en tunnistanut puoliakaan aineksista. Viimeisen ruokalajin syötyäni nauroin ääneen. Kun pisti pienen valkoisen palleron suuhun, se räjähti, ja viileää savua alkoi pursuta sieraimista. Human volcano. 

Päästäkseni vielä syvemmälle Chilen historiaan, vietin viimeisen aamupäiväni Santiagossa tutkien Museum of Memory and Human Rights -museota. Se kertoo sydäntäsärkevästi ihmisoikeusrikkomuksista ja väkivaltaisuuksista vallankaappauksen ja sotilasdiktatuurin aikana. Vaikka museossa on vaikea katsella kaikkea, vaikea ymmärtää ja mahdoton hyväksyä, tekee hyvää tietää, että silmiä ei ummisteta, että kerrotaan ja näytetään, ja saadaan toivottavasti tulevat sukupolvet tajuamaan, miten asioita ei pidä hoitaa. Olin iloinen, että näin museossa paljon eri kansalaisuuksia, paljon nuoria, koululaisiakin. Julmuuksia paljastamalla toivottavasti estetään uudet julmuudet.

'Valparaíso, how absurd you are…you haven't combed your hair, you've never had time to get dressed, life has always surprised you.' - Pablo Neruda

Satamakaupunki, hippikaupunki, boheemi, villi, resuinen, värikäs, taiteellinen, äänekäs Valparaíso. Kukkuloita ylös alas, loputtomiin, joko painavin askelin tai vauhdikkaasti vanhoilla hissivaunuilla. Portaita sinne ja tänne. Eksyttäviä kujia, yllättäviä aukioita, satunnaisia terasseja, joista avautuu huimat näköalat, romahtaneita tai romahtavia taloja, ja joka paikka täynnä maalauksia - seinät, muurit, ovet, rappuset, ikkunaluukut... Kissoja ja varsinkin koiria, kitaraa soittavia nuoria, kahviloita, joissa on vain kaksi pöytää, taidegallerioita, joissa on vain kaksi taulua, ravintoloita, joissa on yksi ruokalaji, ja sekin loppu. Hurmaava Valparaíso.

Pablo Nerudan talo Valparaísossa on nimeltään La Sebastiana, kunnianosoituksena talon rakentaneelle arkkitehdille. Sieltä on käsittämättömän upea näköala yli koko kaupungin ja sen takana avautuvalle merelle. Neruda rakasti juhlimista; usein hän kutsui ystäviä luokseen illalliselle, ja tässä talossa oli siihen erityisen upeat puitteet. Neruda kirjoitti myös runon talolleen, ja siinä kuvaillaan taloa näin:

I establish the house

I made it first of air

then I raised the flag in the air

and I left it hanged

from the open air, from the star, from

the light and from the darkness…”

Ja sitten road tripille. Matkasin rannikkoa pitkin etelään, läpi metsiköiden ja kukkuloiden, kiemurtelevia teitä pitkin. Matkalla törmäsin monenlaiseen. Esimerkiksi maailman suurimpaan uima-altaaseen San Alfonso del Marissa. Se on yli kilometrin pituinen ja yli 8 hehtaarin suuruinen. Ja tyhjä. Vieressä oleva Tyyni valtamerikin on maailman suurin, ja senkin ranta oli melkein tyhjä. Ai että minä nautin tästä tilasta ja tyhjyydestä!

Kävin myös tutkimuskierroksella ja lounaalla Quintayn pikkukylässä. Se on entinen valaanpyyntiasema, ja siellä on pieni, mutta kiinnostava museo omistettu valaille. Ja paljon ruostunutta valaanpyyntikalustoa. Ja erinomaisen hyvää kalaruokaa, mutta ei onneksi valasta ruokana eikä pyydyksissä, ei enää.

Road trippini pääkohde - ja yksi koko Chilen matkani pääkohde - löytyi täältä: Isla Negra. Pablo Nerudan kolmas talo, hänen inspiraationsa syntysija, rauhan ja yksinäisyyden ja levon kehto, ja myös hänen viimeinen leposijansa. Hänen ja hänen vaimonsa Matilden hauta on meren rannalla, kivimuodostelmassa, joka muistuttaa laivan kokkaa. Täällä on helppoa päästä sisään Nerudan kiihkeään mieleen, rakkauteen, jota hän tunsi elämää kohtaan, ja ennen kaikkea rakkauteen, jota hän tunsi maataan kohtaan. Tämä on hänen paikkansa.

“Companions, bury me in Isla Negra,

in front of the sea I know, to each wrinkled area of stones

and to the waves that my lost eyes

won’t go back to see…”