Chile: Patagonia

Patagonia on maailman kaunein paikka, ja kaunein majoituspaikka siellä on Patagonia Camp. Se sijaitsee Torres del Painen kansallispuistossa Lago del Toro -järven rannalla. Tässä hotellissa asuinpaikkana on jurtta, jossa seinät on kangasta ja katossa on ikkuna, ja joka on mukavuuden ja kodikkuuden huippu. Ja koska Patagoniassa voi kokea neljä vuodenaikaa yhdessä päivässä, saa tässä jurtassa kuunnella ja tunnelmoida niin kaatosadetta kuin viuhuvaa tuultakin, tai lämmitellä sinisen taivaan alla kirkkaan auringon paisteessa omalla terassilla, tai - mikä ihaninta - mennä nukkumaan ja herätä yöllä siihen, että maailman kirkkaimmat tähdet loistavat suoraan sängyn yläpuolella.

Leiriä ympäröivä kansallispuisto on täynnä vaellusreittejä, jotka on niin hyvin merkittyjä, että niillä pystyi huoletta vaeltelemaan yksinkin tarvitsematta pelätä eksymistä. Tein elämäni miellyttävimpiä patikointeja näissä maisemissa. Maisemat! Kaikki sanat on nyt pakko olla ylisanoja, koska mikään muu ei riitä. Miten voi kuvailla sinistä taivasta, kun järvi sen alla on vielä sinisempi? Ja kun sattuu vielä istuskelemaan kallion päällä, ja bongaa kaksi kotkaa kaartelemassa, taivas jatkuu ikuisuuksiin ja kotkat liitävät hitaasti, loputtomasti, etäisyyteen kadoten. Ei kuulu ääniä, ei muita kuin lintujen viserryksiä ja kujerruksia, tuulen kahina pensaissa, satunnainen pörriäisen sirinä. Rauha on täydellinen.

Torres del Painen luonnonpuisto on valtavan laaja, ja opastettuja vaelluksia järjestetään eri puolille. Puistossa voi bongailla eläimiä. Useimmiten näkee guanakoja, jotka ovat luonnonvaraisia, kesyn laaman kantamuotoja. Guanako on laumaeläin joka liikkuu jopa satapäisinä ryhminä. Ryhmiä on hauska seurata pitemmänkin aikaa - niillä on koko ajan menossa jotain touhua urosten taisteluista pikkuguanakojen leikkeihin ja äitiguanakojen hoivaamisiin. Onnistuin näkemään myös nandu-lintuja poikasineen, kettuja, skunkkeja, monenlaisia lintuja. Puumaa en nähnyt, mutta sen jälkiä kyllä.

Vaeltaminen tällä alueella on etupäässä melko vaivatonta, korkeuserot eivät ole suurensuuret, maasto on tarpeeksi vaihtelevaa ollakseen kiinnostavaa, eläimiä näkee usein, ja luonto on koskemattoman puhdasta ja runsasta. Vaikka näistä kuvista voisi päätellä, että täällä taivas on aina sininen, pitää kertoa että ei se ihan aina ole. Sää vaihtuu monta kertaa päivässä, ja on viisasta pukeutua kerroksittain, ja pitää sadekamppeet repussa ihan käden ulottuvilla. Niitä joutuu nimittäin käyttämään usein montakin kertaa päivässä. Ja tuulet, no niistä voisi kirjoittaa oman luvun, niitä nimittäin piisaa. Välillä jopa vähän hermostutti kiivetä kallioilla, kun tuulenpuuskat saattoivat tarttua tosi napakasti ihan yllättäin.

Tästä luolasta löytyi linnunpesän (oli poikasiakin!) lisäksi esihistoriallisia luolamaalauksia, joiden iäksi on arvoitu 3000-8000 vuotta.

Yksi jännittävimmistä kokemuksista Patagoniassa oli laivamatka Grey-jäätikölle. Matka alkaa Grey-järven rannalta, ja sillä rannalla koin elämäni valtavimmat tuulet. Tuuli oli niin kova, että välillä piti kyyristyä kasaan ettei olisi lähtenyt tuulen mukana kiitämään. Näin parikin kertaa, kun tuuli kaatoi aikuisen miehen kumoon. Järven rantaa pitkin on jonkinmoinen kävelymatka laivarantaan, ja siinä kysyttiin sisua ja voimaa taistella koko kropallaan tietään eteenpäin mahtavaa tuulta vastaan.

Glacier Grey on yli 1 500-vuotias, 27 kilometriä pitkä ja 8 kilometriä leveä. Sen Lago Greyhin putoavat seinämät ovat jopa 40-metrisiä. Jäätikön sinisyys on optinen illuusio. Jää on niin tiivistä, että se imee 80 prosenttia punaisesta ja 60 prosenttia muista väreistä, mutta heijastaa kaiken sinisen. Ylemmissä kerroksissa, joissa on tapahtunut sulamista, jään sisälle on muodostunut happikuplia, jotka saavat jään näyttämään valkoisemmalta tai turkoosimmalta.

Viimeinen etappi Patagoniassa, ja oikeastaan lähes koko maailmassa, on Punta Arenas.  Se on Magallanes y la Antártica Chilena -alueen pääkaupunki, joka sijaitsee Magalhãesinsalmella, ja on yksi maailman eteläisimmistä kaupungeista. Täältä on vain kivenheitto etelänapamantereelle. Ensivaikutelma Punta Arenasista oli harmaa, tuulinen ja karu, ja melkoisen epäviihtyisä, mutta yllättäen kaupungista löytyi valtavasti vaatimatonta kauneutta ja epätavallista lämpöä. Päivät olivat sateisia, mutta viihdyin erinomaisesti muutamassa museossa, joissa esiteltiin Antarktiksen historiaa ja Chilen natiiviasukkaiden kulttuuria. Tapasin monta sydämellistä ihmistä, jotka kertoivat minulle tarinoita millaista on asua maailman ääressä. Opin paljon lisää Chilestä ja sen historiasta ja alkuperäiskulttuureista.

___

Rakastin Chileä. Olisin halunnut jäädä sinne pitkäksi pitkäksi aikaa. Näin paljon kauneutta, karuutta ja puhtautta. Koin suuria elämyksiä, ja tutustuin ihmisiin, jotka lämmöllään ja rauhallisella ystävyydellään jättivät minuun ikuisen merkin.

Lopettaakseni tämän matkan sille kuuluvalla tunteella, valitsin tähän loppuun runon, joka on puhutellut minua suuresti. Se on Chilen toiselta Nobel-runoilijalta Gabriela Mistralilta, ja nimeltään:

The Stranger

She speaks in her way of her savage seas

With unknown algae and unknown sands;

She prays to a formless, weightless God,

Aged, as if dying.

In our garden now so strange,

She has planted cactus and alien grass.

The desert zephyr fills her with its breath

And she has loved with a fierce, white passion

She never speaks of, for if she were to tell

It would be like the face of unknown stars.

Among us she may live for eighty years,

Yet always as if newly come,

Speaking a tongue that plants and whines

Only by tiny creatures understood.

And she will die here in our midst

One night of utmost suffering,

With only her fate as a pillow,

And death, silent and strange. 

___