Shinjuku, Tokio

Saapuminen Tokioon on mykistävää. Erityisen mykistävää se on, kun saapuu bussilla keskeltä Fuji-vuoren luonnonrauhaisaa metsämaisemaa, kiemurrellen yli vuorten ja laaksojen ja viljapeltojen ja siltojen. Koska aikomukseni oli viettää vain pari päivää Tokiossa, ja halusin olla keskellä paljoa ja kaikkea, olin valinnut majapaikakseni yhden jättikaupungin vilkkaimmista alueista, Shinjukun. Shinjukussa on asukkaita lähes 350.000, ja se on yksi Tokion viihde- ja shoppailuelämän keskuksista. Shinjukun rautatieasema on maailman vilkkain, ja Shinjukussa sijaitsevat kaikki Tokion korkeimmat pilvenpiirtäjät. Oma huoneenikin sijaitsi ihan kiitettävällä korkeudella, ja varsinkin iltaisin täysikuun loisteessa näköalat olivat mahtavat.

Vaikka asia ei mitenkään Japaniin liity, kerron kuitenkin ensimmäisestä illastani Tokiossa. Etsiskelin nälissäni sushiravintolaa, kun kuulin puhelimeeni alkavan tulla viestejä. Siis useita viestejä, monta viestiä, vähän väliä tuli viesti. Ihmettelin että mikäs nyt, mutta ajattelin että luen ne, kunhan löydän ruokapaikan, ja saan rauhassa istua. Onneksi istuin, vaikka ruokahalu kyllä katosi. Viestit nimittäin kertoivat, että kotikaupungissani oli tapahtunut terrori-isku, lentokentällä ja metroasemalla oli räjäytetty, ja useita kymmeniä ihmisiä oli kuollut ja loukkaantunut vakavasti. Viesteissä sukulaiset, ystävät, työ- ja harrastuskaverit kyselivät minulta ja toisiltaan, ovatko kaikki hengissä ja terveinä. Sen illan vietin hotellihuoneessani viestitellen, seuraten kansainvälisiä uutiskanavia, surullisena ja masentuneena. Tämä ihana maailma näytti pahat kasvonsa jälleen kerran.

Mutta elämä ja matkailu jatkuu ja voittaa. Sen on pakko olla niin. Muuten ei jaksa.

___

Tokiolaiset (kuten muutkin japanilaiset) ovat hulluna kirsikankukkiin. Sakuran, siis kirsikankukkien katselu on todellinen vuosittainen tapaus ja seremonia. Seremonialla on nimikin, hanami. Kukkien puhkeamista ennustetaan etukäteen, siitä laaditaan karttoja ja tiedotetaan lehdissä. Kukkia lähdetään katsomaan perheittäin, otetaan mukaan isot varta vasten suunnitellut alustat maassa istumista varten, eväät, kamerat. Parhaaseen hanamiaikaan useat pukeutuvat kauneimpiin kimonoihinsa (sävy sävyyn tietysti!), ja otattavat itsestänsä ja perheestänsä kuvia kirsikkapuiden alla. Toiset tyytyvät kuvaamaan pelkkiä kukkia, mutta sekin on vakavaa puuhaa. Kauneimpia kuvakulmia etsitään huolella, parhaita jopa jonotetaan. Kukkien ympärille liittyy paljon muutakin kuin katselu: kirsikankukista valmistetaan erilaisia ruokia ja juomia, makeisia, tuoksuja suihkutettavaksi kotiin ja iholle, kylpytuotteita, koriste-esineitä - valikoima on rajaton. Voi rehellisesti sanoa, että maalis-huhtikuussa koko Japani on pinkki.

Pinkki ei ollut ainoa väri, jota Tokiossa pääsin ihastelemaan. Kiitos Anthony Bourdainin, minun oli aivan pakko päästä maailman hulluimpaan ravintolaan, Robot Restaurantiin. Katsokaa vaikka itse: 

Ja jos kiinnostuit aiheesta, koko Tokio-jakson voit katsoa täältä: 

Seuralaisenani Tokion yössä minulla oli Nao-neiti, joka tunsi Shinjukun perinpohjaisesti, ja joka osasi opastaa minut paikkoihin, joihin en itse olisi osannut, löytänyt, keksinyt, tai edes uskaltanut omin päin lähteä tutkimaan. Ilta oli hullunhauska kreiseine ravintoloineen, pimeine kujineen, erikoisine ruokalajeineen, hämärine baareineen, joihin mahtui kerrallaan vain neljä ihmistä. Todistettua tuli myös, että japanilaiset, vaikka ujoja ja melko kielitaidottomia ovatkin, saavat aikaan monimutkaisiakin keskusteluja ulkomaalaisen kanssa, ja ovat hyvinkin uteliaita kyselemään turistin henkilökohtaisiakin asioita. Varsinkin kun he saavat muutaman kovan paukun japanilaista votkaa tai viskiä, heistä kyhäytyy melkoisia lörppäkieliä, laulajia, esiintymistaidon mestareita ja jopa charmöörejä. Huippuhuvittavia, -fiksuja ja ystävällisiä ovat he. Hauskempaa viimeistä iltaa (tämänkertaiselta, mutta ei varmasti viimeiseltä) Japanin-matkaltani tuskin olisin voinut kuvitella!