Five Lakes District
Kiotosta matkani jatkui junalla ja bussilla kohti pohjoista. Junalla matkustaminen Japanissa on naurettavaa, kirjaimellisesti. Se on niin täsmällistä, että se on huvittavaa. Tällainen meikäläisen kaltainen järjestysfriikki saa aivan mahtavia hyvänolon hyrähdyksiä. Jo junalippu on niin hieno, kun siinä lukee tietysti junan nimi ja numero, lähtö- ja pääteasema kellonaikoineen ja laitureineen ja istumapaikkanumeroineen, mutta myös laiturissa oleva numero, kohta missä sinun pitää seisoa että olet pilkulleen oikean vaunun kohdalla. Eikä siinä vielä kaikki, laituriin on piirretty huolellisesti kengän kuvat, niin ettet vahingossakaan astu väärälle puolelle oviaukkoa. Ja juna tulee minuutilleen ajoissa, ihmiset siirtyvät sotilaallisessa järjestyksessä oikeille paikoilleen, ja juna lähtee täsmälleen sillä kellonajalla kuin kuuluukin.
Junassa on tärkeää olla eväät. Ilman eväitä Japanissa ei matkusteta junassa. Joka asemalla on omat erikoisruokansa, jotka vaihtuvat paitsi maakunnan ja kaupungin, mutta tietysti myös vuodenaikojen mukaan. Valinnanvaraa löytyy pienistä sinkkubokseista valtaviin perhebentoihin. Junassa eväsrasia ja juoma asetellaan siististi pöydälle, ihaillaan sitä, ja sivistyneen ajan kuluttua lähdöstä kaivetaan puikot esiin ja nautitaan ateria verkkaisesti, samalla ihaillen maisemia, jotka kirjaimellisesti vilisevät silmissä. (Huomautus: japanilaisten luotijunien nopeusennätys on 603 km/h. Minun junani ei mennyt ihan niin kovaa.)
Junasta siirryin bussiin. Ensimmäinen bussi, johon pyrin, oli jo täyteen buukattu, joten odotin seuraavaa. Siinä oli yllin kyllin tilaa. Olin ainoa matkustaja lukuun ottamatta viime hetkellä kyytiin juossutta pariskuntaa - joka oli suomalainen! Keskellä Japanin maalaismaisemaa tyhjässä bussissa kolme suomalaista ihmettelemässä maailman pienuutta. Tykkään tuollaisista pikku sattumista.
Ilta oli jo pimennyt kun saavuin päämäärääni Kawaguchikoon. Buukkauduin sisään hotelliin, kipusin huoneeseeni, tyhjensin laukkuni, ja sitten vasta huomasin parvekkeen oven. Avasin sen, astuin ulos - ja tipahdin lähes polvilleni. Olin toki lukenut hotellin kuvauksesta, että huoneesta on näköala, mutta enpä odottanut NÄKÖALAA.
Sinistä. Purppuraa, turkoosia, vaaleansinistä, musteensinistä. Kultaa ja hopeaa. Ja suurenmoinen, majesteetillisen rauhallinen, järkähtämätön Fuji-vuori hallitsi taivaanrantaa. Se oli niin kaunis, niin suuri, niin täydellisen tyyni, etten voinut kuin haukkoa henkeäni.
Aamulla lähdin tutustumaan uuteen ympäristööni, ja havaitsin sen varsin sympaattiseksi. Rauhaisa pikkukaupunki järven rannalla, kalastajia, lenkkeilijöitä, vaeltajia. Muutamia turistikauppoja, muutama ravintola. Heräävä keväinen luonto, kirkas vesi, kuulas viileä aamuilma. Ja kaivonkannetkin (vai mikä noiden nimi on) olivat nättejä.
Kawaguchikossa sain tyydyttää uutta ja outoa kiipeilyn tarvettani. Aina tekee mieli köysiratoihin, vuorenrinteelle, torneihin, ylöspäin, kipuamaan. Reidet tykkää ja pää myös. Ilma oli pilvinen, joten näköalat Fuji-sanille jäivät mielikuvituksen varaan, mutta olihan vuorilla paljon muutakin ihmeteltävää.
Viiden järven alueella on hauskoja kulkuneuvoja: retrobussi ja retrolaiva. Bussiin voi ostaa päivän tai parin päivän lippuja, busseja kiertelee alueella pitkin päivää, ja niihin voi vain hypätä sisään ja ulos, kun näkee kiinnostavan paikan. Alue on suuri, kahdelle päivälle riittää varsin paljon nähtävää. Upeita vuoristo- ja järvimaisemia tietysti, mutta myös pieniä käsityöläiskyliä, museoita, maatiloja. Voi vierailla yrttikeskuksessa ostamassa suolattuja kirsikankukkia, ihmetellä pieniä ja suuria puolijalokiviä kivimuseossa, pukeutua samuraiksi ja saada miekankäsittelytunteja tai silitellä kissoja kissakahvilassa.
Kaksi taidemuseota ansaitsee tulla esitellyiksi erikseen. Ensimmäinen on Kawaguchiko Museum of Art, joka oli esteettisesti täydellisen moderni, valaistus ihanteellinen, ja jossa oli esillä iso kokoelma valokuvia Fuji-vuoresta. Eikä suinkaan perinteisiä turistikuvia, vaan kuvia, joiden pariin piti jäädä moneksi tunniksi.
Toinen oli erikoinen, hyvin erikoinen: Itchiku Kubota Art Museum. Koko rakennus on mykistävä, siinä on samaa kuin Gaudín arkkitehtuurissa. Se tuntuu elävältä. Museo esittelee erikoista kankaanvärjäystekniikkaa viidensadan vuoden takaa, ja kimonoja, jotka on valmistettu tällä tekniikalla. Uskomatonta käsityötä, uskomattomia värejä, ihmeellisiä tekstuureja.
Löysin Kawaguchikosta oman "Salaisen puutarhani". En tiedä mikä paikka tämä on. Vannon, että rappuset vain ilmestyivät yhtäkkiä eteeni, en tiedä mistä. Kävelin vain tietä jostakin jonnekin, ja yhtäkkiä ne olivat siinä. En tiedä miksi lähdin niitä kiipeämään, enkä tiennyt minne ne vievät, mutta kiipesin kuitenkin. Ylhäällä oli pieni temppeli, tietysti, mikäpä muukaan siellä voisi olla, mutta mikä temppeli, se jäi arvoitukseksi. Rappusten juurella oli muistomerkki, jossa oli kanji-merkki. Kysyin myöhemmin eräältä japanintaitoiselta ystävältäni, mitä merkki tarkoittaa, ja hän tulkitsi sen tarkoittavan kirjailijaa, kirjoitusta, kirjallista ilmaisua, mutta sen tarkemmin hänkään ei osannut sitä selittää. Minä kyllä osaan. Se on minun salainen kirjallinen temppelini, haaveiden toteutumispyhäkkö. Oliko se mielikuvitusta, tuskin, mutta sillä hetkellä se kyllä siltä tuntui.
Kommentit
Lähetä kommentti