Itadakimasu!

Minäpäs tiedänkin mitä ajattelette! 

Ajattelette, että eikö se ryökäle meinaa ollenkaan puhua japanilaisesta ruuasta, vaikka muuten aina siitä niin intoilee. Ja olette oikeassa ajatuksinenne: tietysti esittelen reissuni kulinaariset kokemukset, kuinkas muutenkaan!

Otsikossa oleva sana on tärkeä jokaiselle, joka Japanissa syö. Se sanotaan joka kerta juuri ennen aterian aloittamista. Sen voi sanoa ääneen, jos on ryhmässä, tai mumista ihan hiljaa itsekseen, jos on yksin. Voi myös kumartaa kevyesti kämmenet vastakkain kun sanoo sen. Se ei tarkoita "hyvää ruokahalua", niin kuin usein kuulee käännettävän, se on ennemminkin kuin "kiitos". Kiitos siitä, että minulle on suotu tällainen ateria, ja saan kohta aloittaa syömisen. Kiitos, että maailmassa on tällaisia ihania ruoka-aineita, ja että on henkilöitä, jotka osaavat käyttää niitä.

Moni on kysynyt, eikö Japanissa ole vaikea tilata ravintolassa, kun ei osaa lukea ruokalistaa. Ei ole! Täällä on keksitty 'shokuhin sampuru'. Muovista valmistettuja ruoka-aineita, tai -annoksia, juomia, karkkeja, leivonnaisia. Niitä on joka paikassa, niitä myydään erityisissä kaupoissa, ne ovat taidokkaasti tehtyjä ja kalliita. Ravintolat täyttävät niillä näyteikkunansa sekä houkutellakseen nälkäisiä ruokailijoita sisään, esitelläkseen mitä ravintolassa on tarjolla, ja kyllä, myöskin helpottaakseen kielitaidottomien turistiparkojen matkailua. Jos et osaa listalta lukea aterian nimeä, voit aina mennä ja osoittaa annosta näyteikkunassa. Tai osoita toisen ruokailijan lautasta, tai ylipäänsä mitä tahansa nimeä ruokalistalta. Sillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä, koska kaikki ruoka on Japanissa hyvää. Melko usein sitä ei tiedä mitä suuhunsa pistää, mutta sillä ei ole väliä, se on hyvää. Hy-vää. 


Ainoa ateria, mikä Japanissa minua henkilökohtaisesti ei miellytä, on aamiainen. Olen niin perieurooppalainen kahveineni, croissanteneini, mysleineni ja jugurtteineni, että tämä, vaikka herkullista onkin, saa mahani vähän kääntyilemään. Jo pelkkä miso-keiton tuoksu aamupalapöydässä alkaa toisen päivän jälkeen tökkiä. Etikkasäilykkeet, kuivattu kala, makea munakas, hillosipuli, riisi - menettelee, mutta lounasaikaan. Löytyyhän toki Japanistakin nykyään länsimaalaisia hotelleja ja kahviloita paahtoleipineen ja café au laiteineen, mutta jos haluaa, niin kuin minä, yrittää noudattaa paikallisia tapoja, tähän on vain totuteltava.


Lounasaikaan sen sijaan alkaa hemmottelu. Ihania pieniä lounasravintoloita on joka puolella. Lounaat ovat edullisia, selkeitä, tuoreita, ja juuri sopivan kokoisia. Usein on tarjolla nuudeleita erilaisissa liemissä, muutama sushinpala, vähän tempuraa, pieni salaatti, ja aina teetä niin paljon kuin haluaa. Ja aina, vaikka valitsisi miten pienen ja vaatimattoman ruokalan tahansa, ateria on katettu kauniisti, astiat ovat posliinia ja hyvin kauniita, ruuat aseteltu järjestykseen siististi. Tarjoilu on mahdollisimman kohteliasta, ystävällistä ja nopeaa, muttei kiirehtivää. Asiakas on Japanissa joka ikisessä paikassa pääosassa, aina tuntee olonsa tärkeäksi, tuntuu että juuri minua varten tällainen herkkuruoka on valmistettu, katettu ja tarjoiltu, että täällä välitetään, mitä ihminen lounaakseen syö. Ja täällä täytetään ruoka-aikana paljon muutakin kuin vatsaa. Kokemus pitää olla kokonaisvaltainen, pitää saada nauttia myös silmillään, nenällään, suutuntumalla. Korvillakin, koska Japanissa ei mesota eikä puhuta puhelimiin eikä viestitellä ruokapöydässä, ei ei, se ei tulisi kuuloonkaan. Täällä keskitytään oikeaan asiaan. Syömiseen.



Illallisaikaan ruokailuvaihtoehtoja on tietysti satoja ja tuhansia. Tokio on jo yhdeksättä vuotta peräkkäin maailman eniten Michelin-tähtiä kerännyt ruokakaupunki. Ei ole mitään, mitä täältä ei löydä. Kaikki maailman keittiöt ovat edustettuina, on perinteistä japanilaista, uutta kokeellista keittiötä, pikaruokaa, katuruokaa, fine diningia joka lähtöön. 

Katuruoka on hauska kokemus. Tämä on Piss Alley Shinjukussa, Tokiossa, viimeisenä iltanani. Nykyään aluetta yritetään alkaa kutsua nimellä Memory Lane, mutta vanha nimi on kieltämättä tarttuvampi. Se kertoo vanhoista ajoista, kun tarjolla oli yllin kyllin juotavaa, mutta julkisia vessoja ei ollut, ja lopun voitte päätellä. Kiertelin kapeita sokkeloisia katuja, jotka olivat täynnä pieniä  nuudeli- ja varraskojuja, niitä oli valehtelematta satoja. Parhaisiin jonotettiin, mutta koska tänne ei jäädä istuskelemaan iltaa, jonot kulkivat nopeasti. En kyllä tajua, miten tällaisen kiehuvan kuuman, pienen ämpärin kokoisen annoksen nuudelisoppaa voi ajaa kitaansa niin nopeasti, minulta se vei huomattavasti kauemmin, ja sotki kiitettävästi sekä paitani että housuni. Mutta sellaista lientä en ole eläissäni maistanut, ja jos ja kun tulen Tokioon seuraavan kerran, etsin taatusti tämän kojun uudelleen. Yritän ainakin. Ja kuten pahoin pelkään, en löydä sitä, mutta ei hätää, viereinen koju tarjoaa varmasti ihan yhtä hyvää.


Sushi on tietysti se, mistä Japanin ruokakulttuuri on tunnetuin. Kiotossa ei sushia ole kovinkaan helppo löytää, yllättävää kyllä. Koska Kioto ei ole rannikolla, siellä ei perinteisesti ole syöty kovinkaan paljon kalaa, eikä näin ollen myöskään sushia. Toki nykypäivänä pitää tyydyttää sushintarve, ja varsinkin turistien mielihalut, ja sushiravintoloita on, mutta edelleen Kioton ruoka on nuudeli, ja sushia syödään sitten muualla. Tokiossa paras sushikokemukseni oli vähän räjähtänyt baari, jossa kaksi noin 80-vuotiasta mieskokkia (Japanissa ei ravintoloissa taida naiskokkeja ollakaan) innostui syöttämään minulle sellaisia sushiviritelmiä, mitä en ollut ennen nähnyt, enkä tiedä mitä niissä oli. Osa oli varsin - hmmmm... erikoislaatuisen makuisia ja koostumuksellisia. Mutta nämä liukuhihnasushibaarit olivat kanssa kivoja! Valikoima on ihan älytön: hihnalla kulkee koko ajan kymmeniä erilaisia laatuja, tietokoneen ruudulta voit valita lisää, kaikki toimii kuin tehdas. Ja silti maku ja laatu ovat kaikkea muuta kuin teollista. 
Kiotosta minun täytyy esitellä yksi tosi mieleenpainuva illallispaikka. En muista sen nimeä, enkä varmaan osaisi sinne uudelleen, mutta ruoka oli fantastista. Siellä tarjottiin pelkkää taskurapua. Kaikilla mahdollisilla tavoilla valmistettuna. Sait tilata ravun vaikka kokonaisena, sellaisenaan, tai erilaisia valmiiksi mietittyjä asetelmia ja kokonaisuuksia. Minä päädyin syömään rapua yhdeksällä tavalla. Jokainen ruokalaji tuotiin pöytään samaan aikaan, ja vaikka raaka-aine oli kaikissa sama, joka ikinen laji maistui ihan erilaiselta. Ihana ravintola, ihanaa ruokaa!

Jälkiruuat eivät ole japanilaisen keittiön bravuureita, eikä niitä monessa ravintolassa edes ole. Useimmiten tarjolla on jotain hedelmäsalaattityyppistä juttua, tai jäätelöä, mutta nekin on varmasti listalla lähinnä turisteja varten. Japanilaiset eivät tunnu itse välittävän jälkiruuista. Makeaa syödään kyllä, mutta lähinnä välipalana ja herkkuna iltapäivisin. Minä kyllä söisin tällaista matcha-teejäätelöä ihan vaikka minkälaisen juhla-aterian jälkeenkin!

Mutta tämä vei voiton. Koska olin Japanissa kirsikankukkien aikaan, oli tarjolla erikoisherkkua: kirsikkahyytelöä, jossa oli sisällä kirsikankukkia. Niin kaunista, ettei ensin halunnut rikkoa sitä, niin hyvää, ettei olisi halunnut lopettaa sen syömistä. Täydellistä kaikille aisteille.

Kommentit