Naiset joita ajattelen öisin
Koska
- rakastan listojen laatimista,
- rakastan listojen lukemista,
- rakastan matkustamista, ja aivan erityisesti yksin matkustamista,
- rakastan taidetta,
- olen feministi, ja suuresti kiinnostunut rajoja rikkoneista ja rikkovista naisista,
- tunnen Normandian rannikon, Firenzen taidemuseot, Tansanian kansallispuistot ja
- rakastan valtavasti Kiotoa,
- olen keski-ikäinen, naimaton ja lapseton,
- pidän kovasti Mia Kankimäen ajatuksista ja kirjoitustyylistä,
halusin kirjoittaa pienen kuvauksen hänen uusimmasta kirjastaan Naiset joita ajattelen öisin. Sain kirjan käsiini (tai oikeammin olin saanut sen e-kirjalukijaani jo aiemmin, mutta halusin odottaa paperiversiota) juuri oikeaan aikaan ennen Portugalin-matkaani. Matkoilla on hyvin tärkeää lukea juuri tällaisia kirjoja. Hänen ensimmäinen kirjansa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on ollut mukanani parilla Japanin-matkallani (täällä), ja olen lukenut sen uudelleen viisi tai kuusi kertaa. Odotukset uuden kirjan suhteen olivat siis varsin korkealla, varsinkin kun tiesin mitä kirja käsittelee. Tämäkin kirja tulee epäilemättä olemaan läsnä vielä useammallakin matkallani.
Mian kirjassa ääneen pääsevät ne reippaat - vihattava määre muuten -, rohkeat, uskaliaat, pelottomat, uteliaat ja luovat naiset, joita 1800-luvulla kyllä oli, mutta joiden tuotoksia ja tekemisiä niin harvoin päästiin näkemään. Naisten rooli oli niin rajallinen: nuorena naimisiin, lapsi per vuosi, kodin- ja omaistenhoitovelvollisuus, ei oikeutta omaan työhön, ei omaa rahaa, monesti ei edes vapautta liikkua itsenäisesti. Nämä naiset totisesti olivat tienraivaajia. Osaa heistä ajoi taiteellinen pakko ja luomishalu, osaa tiedon- ja seikkailunhalu, mutta kaikki he joutuivat raivaamaan tieltään mitä moninaisempia esteitä päästäkseen toteuttamaan itseään.
Olin itse yllättynyt monista pikkuseikoista näiden naisten seikkailuntäyteisessä elämässä, kuten esimerkiksi naisten pakkomielteestä soveliaaseen ja säädylliseen pukeutumiseen, vaikka samaan aikaan nukuttiin torakoiden keskellä komean yksisilmäisen lainsuojattoman kanssa, tai marssittiin pelotta yksin tapaamaan ihmissyöjäheimoja, jotka eivät koskaan olleet nähneet valkoista naista. Tai miten kotiin palattuaan nämä seikkailijattaret vajosivat suoranaiseen apatiaan, ja jumittuivat heti takaisin vanhoihin rooleihin ja sääntöihin. Se kertoo vahvaa kieltään vallitsevan yhteiskunnan raskaasta paineesta, joka meitä jossain määrin sitoo ja kahlitsee tänäkin päivänä. Naisen roolia kannattaa miettiä nykypäivänkin länsimaisissa yhteiskunnissa - vaikka näennäinen tasa-arvo vallitsee, lasikatot ja äitimyytit ovat edelleen vankkaa arkipäivää.
Yönaisten kanssa rinnakkain kulkee Mian oma tarina. Keski-ikäistyvän, perheettömän naisen pohdiskelu oman elämänsä suunnasta ja tarkoituksesta. Niin tuttua. Itse kukin on tässä iässä miettinyt omaa merkitystään; millä täyttää elämänsä, miten olla onnellinen, miksi valita niin tai näin, mikä on kaiken tarkoitus. Ja onko jo liian myöhäistä, onko liian vanha vapauttamaan Sisäisen Seikkailijansa. Yksi kirjan seikkailijanaisista, Mary Kingsley, huomasi vapauden merkityksen: Jos olet yksin eikä kukaan tarvitse sinua, voit yhtä hyvin lähteä Länsi-Afrikkaan kuolemaan, ja nauraa koko matkan. Perheettömyys ei ole uhka, vaan mahdollisuus. Ketään ei haittaa vaikka kuolisit. Vaikka sinulla olisi tehokasta peliaikaa vain kahdeksan vuotta, ehdit silti kokea enemmän kuin monet koko elämänsä aikana.
Niin lohduttomalta kuin se saattaa jonkun mielestä kuulostaa, elämällä ei ole tarkoitusta. Ja hyvä niin. Olisi liian suuret paineet täyttää se tarkoitus. Kun tiedostaa että olemassa on vain tämä hetki, ja ehkä juuri seuraava, ei tarvitse niin stressata. Kunhan pitää riittävän hyvää huolta itsestään, ruokkii ja liikuttaa kehoaan niin että se pysyy mahdollisimman terveenä, aktivoi aivojaan, hankkii sielulleen ja mielelleen tunne-elämyksiä taiteesta, kirjallisuudesta, työstä, tai mistä nyt kukakin elämyksiä saa, huolehtii läheisistään, jakaa ystävällisyyttä ja positiivista energiaa, ei elämässä paljon kummempia tavoitteita tarvita. Loppu on kiinni halusta.
Ja loppuun muutamia elämänohjeita kirjasta. Noudata niitä.
- Jos olet kokenut nöyryytyksiä, vääryyttä tai kärsimystä, älä jää niihin jumittamaan. Mene eteenpäin.
- Suhtaudu koettelemuksiin lahjana. Kaikki on materiaalia.
- Tee haavoistasi vahvuuksiasi.
- Älä märehdi, mene. Säännönmukaisesti asiat tuntuvat paljon vaikeammilta ja pelottavammilta etukäteen ajateltuina kuin sitten, kun toiminnan hetki on käsillä.
- Jos haluat matkustaa, lähde. Ei haittaa vaikka pelkäät.
- rakastan listojen laatimista,
- rakastan listojen lukemista,
- rakastan matkustamista, ja aivan erityisesti yksin matkustamista,
- rakastan taidetta,
- olen feministi, ja suuresti kiinnostunut rajoja rikkoneista ja rikkovista naisista,
- tunnen Normandian rannikon, Firenzen taidemuseot, Tansanian kansallispuistot ja
- rakastan valtavasti Kiotoa,
- olen keski-ikäinen, naimaton ja lapseton,
- pidän kovasti Mia Kankimäen ajatuksista ja kirjoitustyylistä,
halusin kirjoittaa pienen kuvauksen hänen uusimmasta kirjastaan Naiset joita ajattelen öisin. Sain kirjan käsiini (tai oikeammin olin saanut sen e-kirjalukijaani jo aiemmin, mutta halusin odottaa paperiversiota) juuri oikeaan aikaan ennen Portugalin-matkaani. Matkoilla on hyvin tärkeää lukea juuri tällaisia kirjoja. Hänen ensimmäinen kirjansa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on ollut mukanani parilla Japanin-matkallani (täällä), ja olen lukenut sen uudelleen viisi tai kuusi kertaa. Odotukset uuden kirjan suhteen olivat siis varsin korkealla, varsinkin kun tiesin mitä kirja käsittelee. Tämäkin kirja tulee epäilemättä olemaan läsnä vielä useammallakin matkallani.
Mian kirjassa ääneen pääsevät ne reippaat - vihattava määre muuten -, rohkeat, uskaliaat, pelottomat, uteliaat ja luovat naiset, joita 1800-luvulla kyllä oli, mutta joiden tuotoksia ja tekemisiä niin harvoin päästiin näkemään. Naisten rooli oli niin rajallinen: nuorena naimisiin, lapsi per vuosi, kodin- ja omaistenhoitovelvollisuus, ei oikeutta omaan työhön, ei omaa rahaa, monesti ei edes vapautta liikkua itsenäisesti. Nämä naiset totisesti olivat tienraivaajia. Osaa heistä ajoi taiteellinen pakko ja luomishalu, osaa tiedon- ja seikkailunhalu, mutta kaikki he joutuivat raivaamaan tieltään mitä moninaisempia esteitä päästäkseen toteuttamaan itseään.
Olin itse yllättynyt monista pikkuseikoista näiden naisten seikkailuntäyteisessä elämässä, kuten esimerkiksi naisten pakkomielteestä soveliaaseen ja säädylliseen pukeutumiseen, vaikka samaan aikaan nukuttiin torakoiden keskellä komean yksisilmäisen lainsuojattoman kanssa, tai marssittiin pelotta yksin tapaamaan ihmissyöjäheimoja, jotka eivät koskaan olleet nähneet valkoista naista. Tai miten kotiin palattuaan nämä seikkailijattaret vajosivat suoranaiseen apatiaan, ja jumittuivat heti takaisin vanhoihin rooleihin ja sääntöihin. Se kertoo vahvaa kieltään vallitsevan yhteiskunnan raskaasta paineesta, joka meitä jossain määrin sitoo ja kahlitsee tänäkin päivänä. Naisen roolia kannattaa miettiä nykypäivänkin länsimaisissa yhteiskunnissa - vaikka näennäinen tasa-arvo vallitsee, lasikatot ja äitimyytit ovat edelleen vankkaa arkipäivää.
Yönaisten kanssa rinnakkain kulkee Mian oma tarina. Keski-ikäistyvän, perheettömän naisen pohdiskelu oman elämänsä suunnasta ja tarkoituksesta. Niin tuttua. Itse kukin on tässä iässä miettinyt omaa merkitystään; millä täyttää elämänsä, miten olla onnellinen, miksi valita niin tai näin, mikä on kaiken tarkoitus. Ja onko jo liian myöhäistä, onko liian vanha vapauttamaan Sisäisen Seikkailijansa. Yksi kirjan seikkailijanaisista, Mary Kingsley, huomasi vapauden merkityksen: Jos olet yksin eikä kukaan tarvitse sinua, voit yhtä hyvin lähteä Länsi-Afrikkaan kuolemaan, ja nauraa koko matkan. Perheettömyys ei ole uhka, vaan mahdollisuus. Ketään ei haittaa vaikka kuolisit. Vaikka sinulla olisi tehokasta peliaikaa vain kahdeksan vuotta, ehdit silti kokea enemmän kuin monet koko elämänsä aikana.
Niin lohduttomalta kuin se saattaa jonkun mielestä kuulostaa, elämällä ei ole tarkoitusta. Ja hyvä niin. Olisi liian suuret paineet täyttää se tarkoitus. Kun tiedostaa että olemassa on vain tämä hetki, ja ehkä juuri seuraava, ei tarvitse niin stressata. Kunhan pitää riittävän hyvää huolta itsestään, ruokkii ja liikuttaa kehoaan niin että se pysyy mahdollisimman terveenä, aktivoi aivojaan, hankkii sielulleen ja mielelleen tunne-elämyksiä taiteesta, kirjallisuudesta, työstä, tai mistä nyt kukakin elämyksiä saa, huolehtii läheisistään, jakaa ystävällisyyttä ja positiivista energiaa, ei elämässä paljon kummempia tavoitteita tarvita. Loppu on kiinni halusta.
Ja loppuun muutamia elämänohjeita kirjasta. Noudata niitä.
- Jos olet kokenut nöyryytyksiä, vääryyttä tai kärsimystä, älä jää niihin jumittamaan. Mene eteenpäin.
- Suhtaudu koettelemuksiin lahjana. Kaikki on materiaalia.
- Tee haavoistasi vahvuuksiasi.
- Älä märehdi, mene. Säännönmukaisesti asiat tuntuvat paljon vaikeammilta ja pelottavammilta etukäteen ajateltuina kuin sitten, kun toiminnan hetki on käsillä.
- Jos haluat matkustaa, lähde. Ei haittaa vaikka pelkäät.
Kommentit
Lähetä kommentti