Lyyrinen Lissabon
Portugalilaisen keskipäivän vähäpukeinen haamu, kapakoiden nurkanvaltaaja, yksinäinen, julkisuutta välttelevä Fernando Pessoa (joka kirjoitti myös nimillä Alberto Caeiro ja Ricardo Reis, muiden muassa), joka itse piti elämänsä tarkoituksena unelmointia. Pessoa, joka kirjoitti paljon, mutta julkaisi eläessään vain yhden runokirjan. Pessoa, joka kuoli maksakirroosiin 47-vuotiaana, joka kirjoitti viimeisiksi sanoikseen "En tiedä mitä huominen tuo tullessaan", jätti ystäviensä haltuun arkun, jonka sisältä löytyi 30 000 käsikirjoitusliuskaa. Pessoa, joka houkutteli minut Lissaboniin näillä sanoilla:
To travel! To change countries!
To be forever someone else,
with a soul that has no roots,
living only off what it sees!
Ja täytyy sanoa, että matkastani tuli jotensakin runollinen. Tosin aika vaikeaa olisi tässä ympäristössä välttyä runolta - Lissabon ON runo. Lissabon on pehmeä ja utuinen, haikeansurullinen, repaleinen ja rikkinäinen, mutta sisältä sitkeä ja pippurin makuinen. Rehellinen, rohkea ja rakastettava. Joka aamu istuin parvekkeella, söin paahtoleipää ja hedelmiä, ja kirjoitin:
Pehmeys. Valo, ilma, tuuli. Heräävän kaupungin usvaiset äänet. Katukivetkin ovat pehmeitä. Uppoan pastellivärisiin seiniin. Yö on pimeyttä suurempi - viiltävät valotimantit.
"Tämä kaupunki ei ole missään kohtaa tasainen - ei, tämä menee koko ajan ylös tai alas. Kaikki on vinossa ja viettää, nousee ja laskee. Hyvää reisitreeniä, jos ei olisi koko ajan plus miinus 35 astetta. Hissit ja bussit ja raitiovaunut onneksi kuljettaa, mutta niihinkään jonottaminen ja tunkeminen ei ole hikivapaata. Kävellessä sentään ilma vaihtuu eikä kukaan hengitä naamaan. Harvoin valitan liian kuumasta ilmasta, mutta en odottanut tätä syyskuun vikalla viikolla Euroopassa."
Ja onhan mäkien päälle kiipeämisessä ne hyvätkin puolet. Lissabon on rakennettu seitsemälle kukkulalle, ja kunhan niille pääsee, on näköalat vaivan arvoisia. Kun taustalla on vielä mahtava Tejo-joki (se EI siis ole meri, vaikka siltä näyttää), laivat ja silta ja kimalteleva aurinko, ei kukkulan laen kahviloiden terasseja parempia paikkoja iltapäivän viettoon voi juuri löytää.
Lissabonissa on tietysti useita kaupunginosia: on mutkitteleva, sokkeloinen vanha kaupunki Alfama, baarien ja yökerhojen täyttämä Bairro Alto, vauras ja ylellinen Chiado, ja oma suosikkini, Mouraria. 1100-luvulta maurilaisten ghetto, ainoa kaupunginosa joka selviytyi vähin vaurioin suuresta maanjäristyksestä vuonna 1755, fado-musiikin synnyinpaikka, monikulttuurinen, värikäs, eloisa. Täynnä mäkiä, kujia, rappusia, rapautuneita pastellivärisiä taloja, pikkuisia puutarhoja, ja seinämaalauksia. Erityisesti sydäntäni lämmittivät maalatut kuvat kuuluisista fado-laulajista, usein vielä vieressä laatta, jossa kerrottiin kenestä on kysymys. Ja yhdellä kujalla oli valokuvia kaikista sen korttelin vanhuksista, kunnianosoituksena ja muistutuksena, että nämä on niitä tärkeitä ihmisiä, kaupungin sydän ja muisti.
Lissabonista on näppärä hypätä junaan ja tutustua lähialueiden nähtävyyksiin. Yksi suositummista ja näyttävimmistä on Sintra, UNESCON maailmanperintökohde noin tunnin junamatkan päässä. Se on epätodellisen satumainen paikka, täynnä linnoja, palatseja, ja niiden laajoja puutarhoja. Tämä alue houkutteli aikanaan viileämmällä ilmastollaan kuninkaallisia ja ylhäisöä, jotka rakensivat näitä hulppeita rakennuksia kesäasunnoikseen.
Penan palatsi (Palácio da Pena; en tiedä kuka Pena oli, mutta ilmeisen rehvakas kaveri, jolta ei massia puuttunut) hallitsee aluetta; se rakennettiin tarkoituksella näin monimutkaiseksi ja värikkääksi, koska sen haluttiin näkyvän puiston ja koko alueen joka kolkasta. Palatsi on hämmentävä sekoitus värejä ja tyylisuuntia maurilaisista uusgoottilaisiin yksityiskohtiin. Pelkän palatsin kiertelyyn saa helposti kulumaan puoli päivää, ja toinen puoli kuluu sen valtavassa puutarhassa. Yksin ei tarvitse olla, palatsi on yksi Portugalin suosituimmista turistinähtävyyksistä. Puisto oli onneksi niin laaja, että siellä pystyi jopa eksymään.
Castelo dos Mouros, maurien linnoitus, jää jälkeen värikkyydessä, mutta ei näköaloissa eikä varsinkaan rappusten määrässä. Linnoitus kiertelee ylös vuoren rinnettä kuin Kiinan muuri ikään. Itse linnaa tässä 700-luvun rakennelmassa ei ole, mutta muurien kipuamisessa ja maisemien ihailussa saa kyllä aavistuksen menneestä mahdista.
Kolmas vierailukohteeni Sintrassa oli Regaleiran palatsi (Quinta da Regaleira), jonka rakentaminen aloitettiin 1900-luvulla. Se on goottilaista tyylisuuntaa edustava, koristeellinen ja yksityiskohtia täynnä. Voi vain kuvitella miltä täällä näyttäisi pimeänä talviyönä, lyhtyjen ja kynttilöiden valossa, viisisataavuotiaan María-tädin huokausten ja pienen, vauvana hukkuneen poikalapsen itkun kaikuessa kaukaisista salakäytävistä. Varsinaisen yllätyksen tässä palatsissa löytää sen ulkopuolelta, puistosta. Minulle oli kerrottu, että puistoon pitää ehdottomasti mennä, ja vaeltelinkin siellä pitkään ihmetellen mitä erikoista täällä muka on, kunnes kurkistin yhden kivenlohkareen taakse, ja löysin tieni valtavaan luolastoon, joka jatkui määrättömästi maan sisällä. Pelottava paikka, paikoin säkkipimeä, paikoin mitä ihastuttavampia lampia ja jopa vesiputouksia, kiviä, joiden yli piti hyppiä päästäkseen toiselle puolelle. Mikä aaveiden paratiisi!
Belém on yksi Lissabonin kaupunginosista, kuutisen kilometria keskustasta länteen. Sen tärkein nähtävyys, traditio, aktiviteetti ja kulttuuriperinne on leivonnainen. Näin on. En valehtele yhtään kun sanon, että voisin milloin tahansa ottaa lennon ja bussin, käydä leipomossa, ostaa tusinan verran näitä, ja lähteä takaisin kotiin näkemättä ja tekemättä mitään muuta. Pastel de Belém on sen arvoinen. Nykyään monelle on tuttuja nämä 'pasteis de nata' -leivonnaiset, lehtevät, rasvaiset, vaniljaisella paksulla mössöllä täytetyt, kanelilla ripotellut syntimöykyt. Tämä leipomo, Fábrica de Pastéis de Belém, valmistaa aitoja ja alkuperäisiä pasteiseja vuodesta 1837 saakka. Tuollainen kuuden kappaleen loota, uunikuumana, kyytipoikana vastapuristettua vesimelonimehua, mennä humahti ihan silmiä pyöritellessä.
On Belémissä pari muutakin nähtävyyttä, torni ja muistomerkki. Torni rakennettiin vuosina 1515–1521 ja muistomerkki 1960-luvulla, molemmat kunnioittamaan portugalilaisia löytöretkeilijöitä.
Mutta minä en tullut Belémiin torttujen enkä muistomerkkien takia - tulin sataman takia. Ja purjeveneen. Koska joka reissulla pitää tehdä jotain, mitä ei ole ennen tehnyt, ja ainakin yrittää ylittää omia rajojaan, olin järjestänyt itselleni purjehdusreissun. Kuten tunnettua on, olen äärimmäisen herkkä merisairaudelle, ja siitä syystä varsin hermostuneena aloitin tämän seikkailun. Vettä en pelkää enkä tuulta enkä varsinkaan portugalilaisia merimiehiä, joten latasin vatsani täyteen
pahoinvointipillereitä, ja kipusin kyytiin. Kipparina toimi Bernardo, jonka kanssa löysimme pian yhteisen sävelen zen-buddhalaisuuden maailmasta. Eikä tämä paljon zenimmäksi enää voisi muuttua! Hiostava iltapäivä pyyhkiytyi raikkaisiin tuuliin ja pärskeisiin, maisemat näyttivät uusilta, Lissabon kauniilta, sillat ja laivat upeilta, ja oli myös hauska katsella ja oppia miten purjevenettä käsiteltiin.
Fernando Pessoa
Jos haluaa biitsipäivän Lissabonin cityvilinän vastapainoksi, silloin kannattaa taas hypätä junaan ja ajella Cascaisiin. Se sijaitsee Atlantin rannalla noin tunnin matkan päässä Lissabonista, ja sieltä löytyy rantaelämää. Tämä entinen kalastajakylä on nykyään vilkas turistikaupunki. Mutta on Cascaisissa muutakin nähtävää kuin hiekkarannat. Voi esimerkiksi ottaa pyörän alleen, tai kävellä rantakatua pitkin kohti Boca do Infernoa (Hell´s Mouth). Se on valtava kivimuodostelma, jonka massiviset luolat pitävät saatanallista karjuntaa kun mainingit vyöryvät edestakaisin. Todellakin, kuin joku alkuaikojen epäinhimillinen peto möyryäisi kallioiden suojissa!
Cascaisissa on tosiaankin mukava viettää päivää. Siellä on sopivasti katseltavaa päivän ajaksi, historiallisia taloja, joihin pääsee sisään, majakoita, satama, kauppoja ja ravintoloita. Ja leveä rantabulevardi ihan Rivieran tyyliin johtaa seuraavaan pikkukaupunkiin Estoriliin. Se on myöhäisiltapäivän kävelylle aivan loistavan pituinen kuljeskelu. Välillä voi istuskella terassilla tai pulahtaa uimaan pikku rantapoukamiin matkan varrella, tai vain nojailla kaiteeseen ja ihailla tyrskynratsastajia, eli taitavia surffaajia, joita alueen aallokot houkuttelevat sadoittain aalloille.
"Tänään on viimeinen ilta Lissabonissa, ja menen kuuntelemaan fadoa festivaaleille Alfamaan. Olen jo vähän kuunnellut, ja vähän ymmärtänytkin fadon olemusta. Sen sielu on sana 'saudade', sana, jonka tunnen hyvinkin omakseni. Siinä on sama idea kuin jatkuvasti päässäni soivassa japanilaisessa käsitteessä 'mono no aware', kaihoa kauneuden edessä, surua ja ikävää siitä, että kaikki on katoavaista, mikään ei pysy, kaikki muuttuu. Ymmärrystä siitä, että on annettava täysi merkitys tälle hetkelle, tämän hetken ikuisuudelle, koska seuraavassa hetkessä se on jo ohi. Vaikkei ymmärrä portugalia, voi ymmärtää fadoa. Sitä ymmärretään sielulla, ei korvilla."
Kommentit
Lähetä kommentti