These boots are made for walkin'


Pitkässä kävelyssä tärkeintä on rytmi. Vaeltaapa sitten kadulla suurkaupungissa tai polulla vuoristossa, täytyy kuunnella tien ääntä ja mukautua siihen. Pakottamalla ei kävelystä synny kuin päänsärkyä ja tiukat hartiat. Rytmi vaihtelee; se riippuu sadasta eri asiasta, alkaen kengistä ja vaatteista, vuorokaudenajasta, säätilasta, ympäristöstä, kävelyseurasta, nälän tasosta, kävelyn tarkoituksesta ja kohteesta. Mutta joka tilanteeseen voi löytää sen rytmin, jossa kävely tuntuu parhaalta, oikealta, nautinnolliselta.

Citykävely on hirmu hauskaa, ja siihen saa valtavasti variaatioita. Oma suosikkini tutussa kaupungissa on tunkea napit korviin, shufflelle sekalainen valikoima rokkia, olkalaukkuun kirja ja kamera ja muistivihko. Usein otan itselleni jonkun aloituspisteen; se voi olla vaikka taidemuseo tai joku kaupunginosa, missä en ole ennen käynyt. Ajan sinne metrolla tai bussilla, katselen ympärilleni, ja lähden kävelemään takaisin kotia kohti. Usein eksyn, monesti ajaudun kummallisiin ja tylsiinkin paikkoihin, joskus löydän erikoisia ja mielenkiintoisia uusia katuja, taloja, metsiä, siltoja, siltojen alusia. Pysähtelen kahviloissa ja baareissa, puistoissa, kuvaan ja pistän juttuja muistiin. Siinä hurahtaa päivä monesti aivan huomaamatta, ja on hauskaa. Pää tulee täyteen kaikkea. Ja kroppa kertoo illalla, että liikuntaa on tullut.

Kaupungin kaduilla pitää löytää oman rytmin lisäksi toisten rytmi. Siellä et mene koskaan yksin. Täytyy kuulostella ja vaistota miten muut kävelevät, miten autot ja fillarit suhauttavat ohi (sen oppii tuntemaan vaikka napit korvissa onkin). Koko ajan eteen tulee esteitä, jalkakäytävän reunoja, mainoskylttejä, terassituoleja, lastenrattaita, roskiksia, lyhtypylväitä, koiria. Täytyy reagoida nopeasti, mutta ei hyppelehtiä ja töksäytellä edestakaisin. Se on mukava tunne kun ajatuu sellaiseen flow-tilaan, että tuntee sulautuvansa kadun liikkeeseen, olevansa osanen sitä kuhisevaa kokonaisuutta, joustava palanen toisten joukossa.

Mutta mennäänpä luontoon. Olen todella noviisi vaellushommissa, ja siinä suhteessa siis jäävi mitään sanomaan, saati neuvomaan. Mutta sekös minua estäisi sanomasta ja neuvomasta! Luonnossa pätee osittain samat lainalaisuudet kuin kadulla; on kuunneltava polkua. Täytyy tunnustella joka aistillaan, mukautua maaston rytmiin, tarkkailla oksia, kiviä, jalan alta ikävästi luistavia märkiä lehtiä. Rakastan sitä tunnetta, mikä kroppaan tulee kun oikea rytmi löytyy. En halua käyttää sauvoja, koska haluan tuntea liikkeen syvissä lihaksissani, ja haluan myös pitää käteni vapaina koskettamaan ja tasapainottelemaan. Luonnossa liikkuessa korvissani ei ole nappeja eikä rokkenrollia, ne ei kuulu yhteen.

Neuvo: opettele tuntemaan ja luottamaan. Tunne kenkäsi, opi tietämään miten ne reagoivat eri tilanteissa, sateessa, mudassa, kivien päällä, liukkailla lankuilla, mukulakivillä, jäällä, hiekalla. Tunne vaatteesi ja reppusi, tiedä mitä kannat, opi pukeutumaan niin että mikään ei häiritse. Opi myös tuntemaan lihaksesi, siten pystyt arvioimaan oikein voimasi, tiedät miten astua, tiedät pystytkö hyppäämään tästä yli tai kiipeämään tuonne. Kehosi kertoo sinulle myös energian ja nesteen tarpeen, kuuntele sitä. Kun opit, voit luottaa siihen, että vaikka väsyt, jaksat silti. Luottamuksesta syntyy nautinto. Kävelystä tulee eläimen kävelyä, yhtä luontevaa kuin hengittäminen. Kävelystä tulee zen.



Kommentit