Euskadi

Bilbao, baskin kielellä Bilbo. Pieni suuri kaupunki Nervión-joen rannalla, täynnä vaihtelevaa arkkitehtuuria vanhan kaupungin Casco Viejon "seitsemän alkuperäisen" kadun romanttisenränsistyneistä kivitaloista huippumoderneihin lasitorneihin. Sillat kuuluvat kaupunkikuvaan oleellisena, ne antavat kaupungille oman viehätyksensä, ja iltaisin ne ovat erityisen kauniita heijastuessaan virtaavaan veteen. Vuoret ympäröivät Bilbaoa joka puolelta, aamusumu vuorilla auringonnousun aikaan on kuin unesta.

Elämänmeno vaikuttaa rauhalliselta. Arkiaamut alkavat myöhään (meidän mittapuulla), yhdeksän kymmenen maissa näkee toimistoon matkalla olevia duunareita kahviloissa lukemassa lehtiä ja nauttimassa kahvista (joka paikassa hyvää) ja leivonnaisista (joka paikassa hyviä). Kahviloita on paljon, ja baareja vielä enemmän. Niissä istutaan iltapäivisin ja iltaisin, syödään pintxos-annoksia ja juodaan siideriä tai viiniä. Baskimaalaiset vaikuttavat rauhallisemmilta ja tyynemmiltä kuin muut espanjalaiset, mutta se lienee vain pintaa. Ainakaan siellä ei kailoteta ja pälpätetä niin kovasti, ja ollaan muutenkin hillitymmän oloisia. Bilbaossa on helppo olla ja liikkua. Siellä on tilaa.

Baskin kielestä (baskiksi euskara) sen verran, että sitä kuunnellessa ja katsellessa tulee hyvälle tuulelle. Se on ns. isolaattikieli, eli sille ei ole todistettavasti löydetty ainoatakaan sukulaiskieltä. Se kuulostaakin ihan täysin omalaatuiselta - voisi kuvitella että ulkoavaruuden muukalaiset puhuisivat baskia. Se on samaan aikaan kovaa ja pehmeää, purskuttelevaa ja vähän puuroista, mutta kivoja kovia konsonantteja pirskahtelee joukkoon. Hirmu kiva kieli.

Pintxos - niistä voisi kirjoittaa kirjan, ja on varmasti monta kirjoitettukin. Niinkuin tapas, mutta ihan erilainen. Pohjalla on leipäpala, vaalea patonki tai vastaava. Päällä on tavaraa, paljon. Siis kuinka monta sataa erilaista yhdistelmää voi olla, en voi kuvitella edes. Baaritiskit notkuvat ja vyöryvät näitä pieniä voileipiä, niistä sitten epätoivolla yritetään valita kolme neljä lounaaksi, haetaan vielä pari lisää vaikkei jaksaisi. Syödessä sotketaan sekä naama, kädet että vaatteet, koska sitä tavaraa siinä päällä on paljon, se on liukasta ja mössöistä ja rasvaista ja valuu ja roiskuu. Mutta maistuu niin ihanalle, että ei haittaa sotta. Illalla ruokaa odotellessa syödään toinen setti. Ruuaksi syödään turskaa tai possua. Ruoka-ajat ovat myöhäisiä, lounas kahden maissa, päivällistä ei koskaan ennen yhdeksää. Ravintolatkaan eivät aukea sitä ennen, mikä tietysti pohjoismaalaiselle on ainainen ihmetyksen aihe.

Guggenheim-museo, titaaninen Frank Gehryn  taidonnäyte, avautunut vuonna 1997. Kaupungin ja alueen ylpeys, ja syystä. Voittaa New Yorkin Guggiksen mennen tullen. Jo ulkoapäin vaikuttava, moniulotteinen, kiinnostava, mutta sisältä vielä hämmästyttävämpi. Vaihteleva korkeus ja koko ajan muuttuva valon suunta ja määrä, kaartuvat ja kääntyvät pinnat, rappurakennelmat, materiaalit. Sisällä on ihmeellistä kävellä, kun ei kääntyessään voi yhtään aavistaa, millainen tila seuraavan mutkan takaa avautuu. Tässä valossa ja tilassa on varmasti äärimmäisen kiinnostavaa olla valitsemassa paikkoja taideteoksille, ne pääsevät tosi hienosti oikeuksiinsa. Eikä täälläkään tietenkään pidä unohtaa ruokaa; sekä bistro että ravintola ovat kulinaarisesti huippuluokkaa, ja ruoka-annokset voisi kehystää muun taiteen joukkoon esille.

Ja jos nykytaiteen lisäksi haluaa nähdä myös otoksen baskitaiteen historiaa, suosittelen toista loistomuseota: Museo de Bellas Artes. Siellä on varsin vaikuttava kokoelma sekä nykytaidetta että vanhoja tauluja ja taide-esineitä. Vaihtuvassa näyttelyssä oli minun vieraillessani otsikkona Messages Off The Wall : Posters in the Bilbao Fine Arts Museum Collection (1886-1975), julisteita vuosisadan varrelta eri aiheista, matkailuesitteistä poliittiseen propagandaan, hammastahnamainoksista kaasuputkiohjeisiin. Pidin näyttelystä tosi paljon; erityisesti sodanaikaiset iskulauseet ja julisteet nälkäänäkevien belgialaisten avustusohjelmasta herättivät, 70-luvun pophenkiset väriläiskät taas kaivoivat minusta nostalgisia fiiliksiä.

San Sebastián, baskiksi Donostia, oikea tuntematon helmi Biskajanlahden rannalla. En ollut odottanut tällaista. Jo matka bussilla Bilbaosta oli ihana, tie kiemurteli halki kukkuloiden, välillä tunneleissa, välillä silloilla. Maisemat ovat hirmu kauniita, eritysesti näin syksyllä, kun vielä kesäisen vihreyden keskeltä satunnaisesti silmille aukeaa kirkkaan oransseja ja punakeltaisia väriläiskiä. San Sebastián on vauras, ja se huomaa. Talot ovat suuria, komeita, ja enimmäkseen hyvin pidettyjä ja renoveerattuja. Täälläkin eletään ruualle. Jos mahdollista, pintxokset ovat vielä muhkeampia ja mehevämpiä kuin Bilbaossa. Michelin-tähtiä tällä kaupungilla on maailman toiseksi eniten, heti Tokion jälkeen. Pariisi ja Lyon jäävät kauas taakse.


San Sebastiánissa on kaksi uimarantaa: La Concha auringonottoa ja uimista varten, Zurriola surffaajille. Zurriolassa surffataan vuoden ympäri, ja vielä lokakuun viimeisenä viikonloppunakin ranta oli täynnä märkäpukuisia surffaajia, kursseja pidettiin aloittelijoille, toiset taas esittelivät huipputaitojaan aallokossa. Zurriolan viereinen kaupunginosa Gros on kuuluisa pintxos-baareistaan. Kaupungin vanha osa on nimeltään Parte Vieja, sieltä löytyy kapeiden katujen ja putiikkien keskeltä myös Plaza de la Constitutión, keskusaukio, joka on aikoinaan ollut härkätaisteluareenana, ja siitä kertovat parvekkeiden ovissa olevat numerot, jokaiselle härkätaistelijalle oma huoneistonsa.

San Sebastiánissa pääsee myös pikku vuoristovaellukselle. Monte Urgull kohoaa kävelymatkan päässä vanhastakaupungista, ja on ehdottomasti kiipeämisen arvoinen. Matkalla näkee vanhoja linnanraunioita ja kaunista luontoa, ja lukemattoman määrän rappusia, ja ylhäältä aukeaa näköala vertaansa vailla. Koko kaupunki ja ympäröivät vuoret, meri ja taivas ja linnut ja laivat. Koko alue on kuin kaupungin hiljainen, mahtava sydän, ja sen päällä kohoava Kristus-patsas vartioi sormi pystyssä asukkaita ja vierailijoita.