Kioto, sydämeni

Oh, my heart, my soul

to be reborn in Gion!

Yes, my heart, my soul.

Kiotossa ihminen heittäytyy aina runolliseksi. Haiku syntyy luonnostaan. Rytmitys 5-7-5 tulee selvästi siitä, että kävelee viisi askelta, pysähtyy ihailemaan, kävelee seitsemän askelta, pysähtyy katselemaan, kävelee taas viisi askelta ja pysähtyy miettimään. Haikun aiheita ei tarvitse etsiä, niitä tulvii. Jokainen kaivonkansi, jokainen lyhty, Kennin-jin tuhatvuotiset lattialankut, jokainen arigato gozaimaaash on jo itsessään haiku. Kiotossa ei aina tiedä tuleeko nauru vai itku, kun suunsa avaa. Olen niin herkillä tässä kaupungissa, että tuntuu kuin olisin jollain LSD-tripillä (vaikken tiedä tietenkään miltä sellainen tuntuu, mutta varmaan tältä). Ylihavainnoin ja ylifiilistelen, hymyilen yötä päivää, istun tuijottamassa kivisiä kettuja, silittelen tatamimattoja ja vuodatan kyyneliä. Tällainen vaikutus Kiotolla on minuun.

Kun tulee kolmatta kertaa Kiotoon, tulee jo vähän valinnan vaikeuksia mitä tehdä. Haluaa käydä katsomassa uudelleen kaikkia tuttuja ja rakkaita paikkoja, ja varsinkin kun on ensimmäistä kertaa liikkeellä syksyllä, kun kaikki näyttää ihan erilaiselta kuin alkukevään karummissa väreissä. Pitää myös tutkia uusia paikkoja, ennennäkemättömiä temppeleitä ja puutarhoja, uusia museoita. Pitää ottaa bussi ja juna ja ajella vähän maaseudulle, kiipeillä pienille vuorille ja vaellella uusia polkuja. Täytyy nähdä taidetta, uutta ja vanhaa ja Yayoi Kusamaa, kokeilla eri ravintoloita (mutta syödä myös niissä tutuissa), kurkistaa niiden porttien taakse minne viime reissulla ei ehtinyt. Täytyy hiljentyä filosofin polulla, eksyä sähköjohtoviidakon alla pikkukaduilla, löytää uusia teepuoteja, maistella syysmakuisia mochipalloja, viettää sunnuntaiaamupäivä joogastudiolla, nähdä auringonlasku Kyoto Towerista ja tajuta, että Kioto on oikeasti miljoonakaupunki.

Yhtenä päivänä hyppäsin junaan. Junakaan ei tietenkään Kiotossa ole mikään tavallinen paikallisjuna, vaan se on koristeltu vaahteranlehdillä, ja siinä on isot katto- ja seinäikkunat, ja tuolit sivuttain, että katselija saattaa saada suurimman mahdollisen nautinnon ympäröivän luonnon värien ihailusta. Ajelin kohti Kuramaa, josta olin suunnitellut vaellusta vuoren toiselle puolelle Kibuneen. Reitti tosin muuttui, koska pari viikkoa takaperin olleen taifuunin vuoksi polku oli osittain romahtanut, ja puita kaatunut reitille. Mutta reitin muutoksen takia sainkin hyvän tekosyyn pysähtyä Kurama Onsen -kylpylässä pienellä välilekottelulla ja lounaalla. Ja mikä täydellinen ajoitus olikin: sain kuuman altaan pelkästään itselleni. Picture this: kävelystä särkevät jalat, väsyneet hartiat. Ensin viilentävä suihku, sitten kuumaan altaaseen. Taustalla huikean sinistä taivasta vasten kohoavat vuoret harmaansinisissä sävyissä, etualalla muutama tulipunainen vaahtera, vihreitä ja keltaisia ja oransseja läikkiä pitkin vuorten rinteitä. Ainoa ääni on veden hiljainen tippuminen, ja muutama iloisesti heläyttelevä lintu.

Sen jälkeen on ruumis hoidettu ja ravittu, ja jaksaa taas jatkaa tutkimusmatkaa. Kurama-Kibunen alue on täydellinen tutkittavaksi. Löytyy vuoria ja polkuja, villiä luontoa, vesiputouksia, mutta myös pieniä kauniita kyliä, temppeleitä, lyhtyjä, rappusia. Ihmiset elävät elämäänsä, tekevät työtään, lapset kipittävät koulupuvuissaan ja neliönmuotoisissa repuissaan kouluun, joku lakaisee siltaa isolla luudalla huiiis huiiiss huisss, niinkuin meditoisi.

Toisen vaelluksen tein Fushimi Inari Taishaan. Se on 1300 vuotta vanha temppelialue, joka levittäytyy Inariyama-vuoren rinteille, ja jonka tunnetuimpana kuvana ovat ne yli 5000 oranssia torii-porttia, jotka täyttävät vuoren rinteet. Päätemppelialue on valitettavan upea ja valitettavan turistinen, siinä moni saattaa jo kääntyä kannoillaan että ei tänne. Mutta kun tungeksii läpi turistilaumojen, ohi ensimmäisen valokuvauspisteen, ja jatkaa aina vain ylös ja ylös, tulee ihmeelliseen maailmaan. Ihan yksin kiipeää, pitkiäkin matkoja ilman vastaantulijoita. Korkea synkkä metsä ympärillä, rappuset tuntuvat jatkuvan taivaaseen saakka. Aina välillä polun vierestä poikkeaa toinen polku metsään, sieltä löytyy kummallisia hautausmaan tyyppisiä alueita, vaikka ei ne ole hautausmaita. Haamuja siellä kyllä on. Kettuja. Avaimia. Kelloja ja nyörejä. Suitsukkeiden savua ja mystistä tuoksua. Ja oransseja portteja, aina vain portteja, isoja, pieniä, miniatyyrejä, romahtaneita, haalistuneita, vastamaalattuja, jättiläismäisiä portteja.

Kiipesinpä vielä kolmannellekin vuorelle, Iwatayama Monkey Parkiin Arashiyamassa. Se oli erikoinen kokemus; ihmiset pannaan häkkiin, ja apinat ovat ulkopuolella. Kerrankin jotain reiluutta tässä elämässä. Häkin sisäpuolelta sai sitten syöttää apinoita kädestä. Hirmu ovela tunne kun sellaiset kivikovat pikku hyppyset nypeltävät kättä. Varsinkin sellaisen vauva-apinan käsi on kamalan liikuttava, ryppyiset pikku sormet, pitkät kynnet ja lämmin iho, ja se hassu tutkiva utelias sormien kutitus, kun ne hamuilivat banaanipalasia kädeltäni. Siellä niitä sitten hengaili pitkin vuorenrinteitä, ja aika mukavalta näytti heidän elämänsä. Ainakaan näköaloissa ei ollut valittamista.

Jo kahdella edellisellä Kioton-käynnilläni olen haaveillut törmääväni geikoihin (Kioton geishat ovat geikoja) ja maikoihin, geikoharjoittelijoihin. Pieniä vilauksia lukuunottamatta ne on pysyneet minun silmiltäni piilossa. Mutta nyt minulla oli Salaista Sisäpiirin Tietoa, joka johdatti minut geikojen salaisille asuinpaikoille. Sinne geikobongaajan kannattaa hiippailla auringonlaskun aikaan noin kello viisi, valita tietty kadunkulma, pitää kamera valmiusasemissa, ja odottaa. Mitä ilmeisimmin geikojen ja maikojen työaika alkaa kello kuusi, koska juuri tämä aika viiden ja kuuden välillä oli mitä oivallisin bongailuun. Isoja mustia autoja, pieniä mustia mieslaumoja hienoissa puvuissaan, ja työtapaamiseen kiirehtiviä, ylimaallisen kauniita geikoja ja vielä koristeellisempia maikoja kipittämässä juhlakimonoissaan pitkin kivisiä katuja. Joskus harvoin niihin sai katsekontaktin, yleensä ei. Salainen Sisäpiirin Tietolähteeni kertoi, että geikot ja maikot eivät välitä, vaikka turisti ottaakin valokuvan, kunhan ei mene nykimään hihasta tai pyytämään poseeraamaan. He ovat hyvin arvokkaita viihdetaiteen ammattilaisia ja julkkiksia, arvostettuja ja kunnioitettavia, eivät mitään turistien viihdyttäjiä ja valokuvamalleja.

Kioton temppeleistä en ala edes yrittää kirjoittaa yksityiskohtaisesti. Sanon vain, että niitä on satoja, ja ne on toinen toistaan kauniimpia. Ne on niin kauniita, ettei sitä pysty kuvailemaan. Ne on myös niin rauhallisia, että se rauha tuntuu koko olemuksessa. Sydämen syke hidastuu, verenpaine laskee, vatsalihakset rentoutuvat, aivot vaipuvat ihanaan hiljaisuuteen näissä temppeleissä. Eikä edes haittaa, vaikka monessa paikassa on turisteja, jokainen osaa käyttäytyä. Ja Kiotosta löytyy kyllä paljon temppeleitä, joissa saa rauhoittua lähes tai täysin yksinäänkin, ja ne on tietysti niitä parhaita. Niissä on se ydin, minkä takia tänne tulen, olen tullut, ja tulen aina uudestaan ja uudestaan.

Temppeleissä on tietysti aina myös puutarha, ja joskus niissä tapahtuu ihmeitä. Yksi ihme tapahtui lähtöpäivänäni. Kiertelin heittämässä hyvästejä, rauhoittumassa ennen pitkää kotimatkaa, ja yhden puutarhan perällä aloin kuulla huilun soittoa. Se oli surullisinta soittoa mitä olen kuullut. Mietin että mistä soitto kuuluu, se kuulostaa liveltä, mutta eihän nyt mitenkään voi olla. Tyhjässä syrjäisessä puutarhassa huilunsoittaja, ei voi! Kiersin polun mutkan taakse, ja siellä oli kaksi ihmistä. Nainen, joka haravoi sammalta puiden alla. Mies, joka istui kivellä puku päällä, ja soitti huilua. Istui vain ja soitti. Kukaan ei kuunnellut, kukaan ei kuvannut, kukaan ei videoinut. Paikalla ei ollut ainoatakaan turistia. Vanha mies istui puvussaan kivellä ja soitti surullisesti. Mun kurkkua kuristi niin että luulin tukehtuvani, ja kyyneleet kihosivat silmiini väistämättä. Seisoin ja kuuntelin, kauan, ja lopulta nappasin pienen videopätkän, ihan että saan sen tunteen aina uudelleen. Tässä. Kun soitto loppui, kiitin miestä suuresta elämyksestä. Hän kertoi, että musiikki oli ikivanhaa, se oli kutsusoitto, sillä kutsuttiin joko kauriita (deer), tai rakkaita (dear). Taidan kallistua jälkimmäiseen tulkintaan.

(Ote Mia Kankimäen kirjasta Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin)

Ensimmäisten päivien aikana surin jo etukäteen, että tämä paratiisillinen ilmiö on pian ohi. Nyt ajan ajatella, että onneksi se kestää vain viikon, sillä kauempaa ei ihminen tällaista kauneuden määrää pystyisi kestämään. --- Luulen nyt tietäväni, mikä Kioton-syndrooma on. Se on se, kun tuntuu, että on pakahtua tähän kauneuden määrään. Tätä kauneutta ei voi ilmaista sanoin, sitä ei voi vangita valokuviin (ei sen määrää, sitä, että se on kaikkialla), sitä ei voi lakata katsomasta, ja samalla tuntuu, ettei sitä pysty katsomaan enää hetkeäkään. Iltaisin on niin humaltunut näkemästään, ettei pysty nukkumaan. Se on kuin huumetta, jota haluaa imeä sisäänsä, vaikka oikeastaan on jo saanut yliannostuksen. Ja koska juuri melkein ei enää jaksaisi, on silti jaksettava. Se - kirsikankukat, elämä - on aivan pian ohi. Ja sitä ennen siitä on otettava kaikki irti. 

--- Ehkä olen saanut mono no awaresta aavistuksen. Yksinkertaistettuna mono no aware tarkoittaa maailman kauneuden ja sen katoavuuden aiheuttamaa liikuttavuuden tunnetta, asioiden määrittelemätöntä mutta pakahduttavaa surullisuutta. Ehkä se viittaa juuri tähän, kirsikankukkien ylimaalliseen kauneuteen, ja tietoon siitä, ettei se kauneus kestä kuin hetken, että se on pian ohi, mutta sitä ennen sen kokeminen (ja samalla sen katoavuuden tajuaminen) on niin pakahduttavaa, ettei sitä pysty ilmaisemaan muuten kuin huudahtamalla ah, sielunsa syvyyksistä, tunteen täsmällistä olemusta milloinkaan tavoittamatta. Ehkä juuri tämä herkkyys katoavaisuudelle, sanoin ilmaisemattomalle, puhuttelee minua tässä kulttuurissa enemmän kuin mikään muu. 

--- Sen yllä leijuu selittämätön melankolia, elämän kauneuden tuottama suru, loppumisen tunne, aavistus siitä, ettei jotain sittenkään saanut tarpeeksi. Tunteen aiheuttajaa on mahdotonta paikallistaa, mutta se tuntuu paineena takaraivossa, kurkussa ja kitalaen ontelossa - se ei purkaudu kyyneleiksi, mutta se valtaa kehon kokonaan, eikä siitä tiedä, mitä sille pitäisi tehdä, miten sen kanssa pitäisi olla, mutta jotain kestämätöntä, jopa sietämätöntä tunteessa on. Aware on se sama selittämätön tunne, jonka valtaan joutuu katsoessaan kesäyössä tyynen järven taa laskevaa aurinkoa tai kuullessaan mustarastaan laulun huhtikuisessa illassa: siihen liittyy totaalista kauneutta, annos kaihoa, aavistus epätoivoa, tunne siitä, ettei kaikesta tästä pysty koskaan nauttimaan niin paljon kuin pitäisi, sillä siitä ei saa otetta, sitä ei saa mukaansa, sitä ei voi omistaa, sille ei pysty täysin antautumaan, se jää aina hieman tavoittamattomiin, vaikka on täysin sen ympäröimänä. Tunne on sietämätön ja ihana, ja vaikea kestää. Ehkä siitä pääsisi eroon, jos lähtisi juoksemaan ja juoksisi niin lujaa kuin pystyisi, niin pitkälle että henki loppuisi, kunnes kivistävä keho ei enää tuntisi mitään. Ehkä se onkin juuri selittämätön, sietämätön aware, joka saa ihmisen juoksemaan, kiipeämään, tanssimaan, ponnistelemaan enemmän, lujempaa ja nopeammin, juomaan ja piikittämään itseään, etsimään unohdusta elämän ja kuoleman totuudesta, jota emme halua tietää.