Kesänviettoa Kiotossa
"In my dreams about this place I was... part of everything. Someone was crying for me here. Someone wanted me. That's why I came back." -Haruki Murakami-
Joku, tai jokin, se ja sama. Tulin takaisin koska oli pakko tulla. Halusin viettää enemmän aikaa rakastamassani Kiotossa, kenties tutustua vähän sen lähiympäristöönkin tarkemmin. Ja ennen kaikkea halusin vain hengailla, hengittää Kioton ilmaa, kävellä päämäärättömästi katuja öin ja päivin, kuunnella kaskaita puutarhoissa ja temppelien kellojen kilkatusta, liottaa varpaita Kamo-joessa ja makoilla iltapäivisin sen reunojen laitureilla.
(Varoitan nyt jo: tästä tulee tunteellinen postaus. En voi kirjoittaa Kiotosta heittäytymättä mono no awaren syövereihin. Yritän pitää yllä kepeää viittaa, ettei menisi ihan kyynelehtimiseksi. Ylisanoja ja teatraalista paatosta tuskin pystyn välttämään.)
Puhutaan ihan ensimmäiseksi asiasta, joka tulee toistumaan tässä tekstissä monta kertaa: kuumuudesta. Luin ja kuulin useita varoituksia ja hämmästelyjä, että et kai tosissasi aio viettää heinä-elokuuta Kiotossa, sehän on mahdotonta. Ei siellä voi kukaan olla kesällä. Et voi selviytyä. Et voi tehdä mitään. Pyörryt ja läkähdyt, et pysty hengittämään. No niin ei käynyt, mutta läheltä piti. Kioto on vuorten ympäröimä, kattilan pohja. Kun siellä on kuuma, ilma ei liiku, vaan tiivistyy painavaksi massaksi, joka tipahtaa niskaan kuin höyryhengityksen pyyhe joka kerta kun astuu ovesta ulos. Hengittäminenkin tuntuu höyryhengitykseltä. Tukka liimaantuu päähän ja vaatteet ihoon. Hiki valuu vaikka vain istut paikoillasi joen rannalla. Kun juot, neste valuu samaa tahtia ulos. Kesäisin Kioto on yksi suuri ulkoilmakylpylä. Ja kun vielä satoi, välillä niin että joutui kahlaamaan, oli kylpyläefekti täydellinen.
Yksi suuri syy miksi valitsin heinäkuun loma-ajankohdaksi, oli Gion Matsuri. Japanilaiset rakastavat erilaisia festivaaleja, ja tämä on yksi suurimmista. Tänä vuonna oli juhlavuosi - Gion Matsuria on juhlittu jo 1150 vuotta. Kuvitelkaa. Gion Matsuri kestää koko heinäkuun ja huipentuu Yama-boko junkō -paraatiin 17. heinäkuuta. Toinen paraati järjestetään 24. heinäkuuta. Paraateissa kuljetetaan valtavia vaunuja joko kantaen tai vetäen ja työntäen. Vaunut ovat upeasti koristeltuja ja massiivisia, suurin painaa noin 12 tonnia ja on yli 25 metriä korkea. Vaunuja on mahdollista päästä tutkimaan läheltä paraateja edeltävinä päivinä. Suuressa suosiossa on kerätä erityiseen muistikirjaan käsin painettuja sinettejä joka vaunulta: sinettileiman saaminen maksaa pienen summan, jolla autetaan ylläpitämään näiden upeiden vaunujen kunnostusta.
Itse paraatipäivä oli käsittämätön kokemus. Lähes 40 asteen helteessä, ilman katosta tai muuta varjoa, istuin koko päivän kadunvarsikatsomossa tuhansien juhlivien japanilaisen ja muutaman turistin kanssa, tuijottaen hypnotisoituna ohi lipuvia vaunuja ja niiden vetäjiä, joukossa miehiä vaareista pikkupoikiin, kaikki pukeutuneina traditionaalisiin pukuihin. Musiikkia, ilonkiljahduksia, ihastelua, taputuksia, rummunpauketta, kellonkilkatusta. Ja kuuma, kuuma, kuuma. En ole eläessäni nähnyt mitään vastaavaa.
Eikä juhliminen lopu päivän loputtua. Kioton keskusta-alue suljetaan moottoriliikenteeltä kolmena paraatia edeltävänä yönä. Katujen reunoilla seisovat vaunut valaistaan upeilla lyhdyillä, ja niitä pääsee katsomaan sisältä. Kadut reunustetaan ruokaa myyvillä kojuilla. Monet kiotolaiset tytöt pukeutuvat kesäkimonoihin, yukatoihin, ja kantavat mukanaan perinteisiä kukkaroita ja viuhkoja. Juhlailtoina jotkut vanhat yksityistalot avaavat eteisensä yleisön nähtäväksi, esitellen arvokkaita perintökalujaan. Tapahtuma tunnetaan "sermifestivaalina", ja se on ainutlaatuinen mahdollisuus käydä katsomassa perinteisiä kiotolaisia asuintaloja.
---
Butō, tai butoh, on avantgardistinen nykytanssin muoto, joka kehitettiin Japanissa 50-luvun lopulla. Siinä yhdistyvät tanssi, teatteri, improvisaatio- ja performanssitaide. Japanista tanssimuoto on levinnyt myös muualle maailmaan ja vaikuttanut osaltaan nykytanssin kehitykseen. Tyypillistä butō-esityksille on lähes alaston valkoiseksi maskeerattu vartalo. Eräässä määritelmässä sanottiin mielestäni hyvin kuvaavasti, että parhaimmillaan Butō on yhtä aikaa ravistelevan, jopa huumorinsävytteisen anarkistista, mutta lisäksi lähes pyhällä tavalla perinteellistä, jopa rituaalisuuteen saakka. Kiotossa kävin katsomassa kolme esitystä pikkuruisessa Butoh-kan -teatterissa, jossa oli vain yksi pieni huone, johon mahtui 9 katsojaa. Tanssijat tulivat aivan lähelle, pelottavasti, kipeästi. Vääntyneet vartalot ja kasvot, mustiksi maalatut hampaat, irvistelevät suut ja valkoisista kasvoista sieluun tuijottavat silmät olivat sellainen tanssielämys, joka ei heti jättänyt rauhaan.
Huomattavasti kevyempi tanssi- ja lauluesitys oli kuuluisassa kabuki-teatterissa, Minami-zassa. Se oli ratkiriemukas kokemus. Ensinnäkään minulle ei meinattu millään myydä lippua, koska sinnikäs myyjäneitonen ei meinannut uskoa, että en ole haluamassa katsomaan traditionaalista geisha-showta, en välitä siitä että esitys on kokonaan japaniksi, ja että todellakin haluan paikan keskiparvelta, mistä on parhaat näköalat ja bento-boxi ja viuhka kaupan päälle. Show oli varsin erikoinen sekoitus Moulin Rougea ja Les Misérablesia, tansseja ja lauluja jotka minulle ainakaan eivät näyttäneet liittyvän mitenkään toisiinsa. Mutta yleisö rakasti! Ne lauloivat mukana, taputtivat tahdissa, ja jokainen näytti tietävän tarkkaan, missä kohtaa kuului huudahtaa Aaah ja Oooh ja keinua puolelta toiselle. Minulla oli yhtä hauskaa seurata yleisöä kuin itse esitystä.
---
Kuumana kesäpäivänä on mukava viettää aikaa luonnon keskellä, ja siihen tarjoaa ihanat puitteet Kioton Botanical Gardens -puutarhat. Valtava alue koostuu eri teemoihin tehdyistä puutarhoista; on perinteistä japanilaista, klassista ranskalaista, on ruusutarha, on pohjoiseurooppalainen, on aavikkopuutarha. Myös suuri metsäinen alue puutarhasta löytyy, siellä on kauniita luonnonpolkuja, jokia, lampia, jopa vanha mylly pyörivine rattaineen. Alueelta löytyy myös iso kasvihuone trooppisille ja muille erityisilmastoa vaativille kasveille.
---
Yksi matkani päänäyttämöistä ja kohokohdista oli Ray's tattoo. Olin suunnitellut taustaa käsivarressani jo ennestään olleille tatuoinneille, japanilaiselle luumupuun oksalle ja thai-temppelisiunaukselle. Marssin jännittyneenä studioon tasan kello 12, tapasin kauniin ja ujon Benin, jonka kanssa tulisin viettämään päivän. Ensin juttelimme ja suunnittelimme, ja sitten hän alkoi piirtää. Vapaalla kädellä, suoraan käsivarteeni, ihania tuulilinjoja, pyöreitä pilviä, tuulessa leijuvia luumunkukan terälehtiä. Kun piirros oli valmis, hyppäsin hyvin hi-tech -tyyliseen tatuointituoliin, ja aloitimme. Huoneessa oli seinällä valkokangas, ja Beni antoi minulle iPadin, jossa oli Netflix, ja siitä sain valita vapaasti viihdettä pitkään päivään. Ja se tulikin tarpeeseeen - mikään ei vie kipua tehokkaammin kuin Jack Nicholson hakkaamassa kirveellä kylpyhuoneen ovea Hohdossa tai Klovni Pennywise upeine hampaineen uudessa Se-elokuvassa. Tatuointipäivän verinen teema oli siis Stephen King -filmatisoinnit. Tosin niidenkin puuduttava vaikutus alkoi häipyä kuudennen tunnin jälkeen... Mutta lopputulos on upea. Tarvitsin tämän kivun ja tämän kauneuden.
---
Kioton alueella on kesällä mahdollisuus erikoiseen ruokaelämykseen, kawadokoon. Kuumina kesäkuukausina ravintolat rakentavat jokien päälle terasseja, joiden alta vesi pääsee vapaasti virtaamaan ja viilentämään ruokailijoita. Iltaisin nämä terassit valaistaan kauniisti paperilyhdyillä. Ravintoloissa tarjoillaan hyvin perinteistä ruokaa kiotolaisen kaiseki-keittiön tyyliin. Minulla oli ilo päästä nauttimaan illallista kahdessa kawadoko-ravintolassa, toinen Kiotossa Kamo-joen päällä, ja toinen Kibunessa.
For love I am ready
to change even my human shape;
all that distinguishes
me from the summer insects
is that my flame is hidden.
-Izumi Shikibu-
Lyhyen junamatkan päässä Kiotosta sijaitsee Uji, vihreän teen ja kirjallisuuden kaupunki. Uji-nimen sanotaan polveutuneen sanasta ushi, joka tarkoittaa melankoliaa ja surumielisyyttä. Uji on houkutellut kirjailijoita ja taiteilijoita miellyttävän ilmaston ja kauniin sijainnin vuoksi vuosisatojen ajan. Heian-kaudella Ujista tuli keisarin sijaishallitsijoina toimineiden Fujiwarojen huvila-aluetta; huviloista on nykyaikaan saakka säilynyt Byōdō-inin temppelin Phoenix-halli, joka on valittu Unescon maailmanperintöluetteloon. Uji on näyttämönä maailman ensimmäisessä suurrromaanissa Genjin tarina, jonka on kirjoittanut kiotolainen hovinainen Murasaki Shikibu. Lady Murasakin kotitaloa voi käydä ihailemassa Kiotossa, ja Ujissa on kokonainen museo omistettu Genjin tarinalle.
Uji-cha, Ujin vihreä tee, on kuuluisaa loistavasta laadustaan. Uji-joen usva suojelee nuoria teelehtiä pakkaselta, ja säilyttää niiden pehmeyden. Teetä on tuotettu tällä alueella jo noin tuhat vuotta, ja täältä ovat myös lähtöisin teen nauttimiseen liittyvät rituaalit, teeseremonia ja teehuoneet. Nykyään Ujin vihreää teetä käytetään hyvin monipuolisesti ja kekseliäästi. Ujin kaduilta voi ostaa makeita teeherkkuja jäätelöstä ja makeisista croissanteihin ja lettuihin, tai syödä lounaaksi nuudeleita, jotka on maustettu vihreällä teellä. Ujissa kaikki on vihreää.
---
Kun kuumuus Kiotossa käy sietämättömäksi, voi lähteä viilentymään järvimaisemiin. Biwa-järvi on Japanin suurin, eikä se ole kaukana Kiotosta. Järvi on saanut nimensä perinteisen biwa-soittimen muodon mukaan. Järvellä voi harrastaa monenlaista vesiaktiviteettia, rantalomailua, vesihiihtoa, suppailua ym., mutta minulle mukavin vaihtoehto oli Biwa-ko cruise. Risteily kestää koko päivän, laiva on mukava, ilmapiiri kodikas, tarjolla on koko ajan ruokaa ja virvokkeita ja pientä viihdykettä, kaikki tosin japaniksi. Ilman henkilökohtaista tulkkiani olisin ollut pulassa. Järvi on niin suuri, että maata ei monestikaan ole edes näkyvissä, ja koska järvessä on vain kolme saarta, tulee välillä olo että olisi valtamerellä. Kaikkiin kolmeen saareen pääsee käymään. Yksi niistä on asutettu, siellä on kalastajakylä, jossa on kiinnostava kierrellä ja katsella elämänmenoa. Kahdessa muussa saaressa on pelkästään temppeli. Saaret ovat pieniä ja hyvin korkeita, joten kapuaminen saaren laen temppeleihin vaatii sekä uskaliaisuutta että kuntoa.
---
Ja loppuun vähän Murakamia (tiedätte että tykkään lainauksista). Tämä kertoo myrskystä. Tämä kertoo siitä, miten Japani vaikuttaa minuun.
“Sometimes fate is like a small sandstorm that keeps changing directions. You change direction but the sandstorm chases you. You turn again, but the storm adjusts. Over and over you play this out, like some ominous dance with death just before dawn. Why? Because this storm isn’t something that blew in from far away, something that has nothing to do with you. This storm is you. Something inside of you. So all you can do is give in to it, step right inside the storm, closing your eyes and plugging up your ears so the sand doesn’t get in, and walk through it, step by step. There’s no sun there, no moon, no direction, no sense of time. Just fine white sand swirling up into the sky like pulverized bones. That’s the kind of sandstorm you need to imagine.
And you really will have to make it through that violent, metaphysical, symbolic storm. No matter how metaphysical or symbolic it might be, make no mistake about it: it will cut through flesh like a thousand razor blades. People will bleed there, and you will bleed too. Hot, red blood. You’ll catch that blood in your hands, your own blood and the blood of others.
And once the storm is over you won’t remember how you made it through, how you managed to survive. You won’t even be sure, in fact, whether the storm is really over. But one thing is certain. When you come out of the storm you won’t be the same person who walked in. That’s what this storm’s all about.” —Kafka on the Shore
Joku, tai jokin, se ja sama. Tulin takaisin koska oli pakko tulla. Halusin viettää enemmän aikaa rakastamassani Kiotossa, kenties tutustua vähän sen lähiympäristöönkin tarkemmin. Ja ennen kaikkea halusin vain hengailla, hengittää Kioton ilmaa, kävellä päämäärättömästi katuja öin ja päivin, kuunnella kaskaita puutarhoissa ja temppelien kellojen kilkatusta, liottaa varpaita Kamo-joessa ja makoilla iltapäivisin sen reunojen laitureilla.
(Varoitan nyt jo: tästä tulee tunteellinen postaus. En voi kirjoittaa Kiotosta heittäytymättä mono no awaren syövereihin. Yritän pitää yllä kepeää viittaa, ettei menisi ihan kyynelehtimiseksi. Ylisanoja ja teatraalista paatosta tuskin pystyn välttämään.)
Puhutaan ihan ensimmäiseksi asiasta, joka tulee toistumaan tässä tekstissä monta kertaa: kuumuudesta. Luin ja kuulin useita varoituksia ja hämmästelyjä, että et kai tosissasi aio viettää heinä-elokuuta Kiotossa, sehän on mahdotonta. Ei siellä voi kukaan olla kesällä. Et voi selviytyä. Et voi tehdä mitään. Pyörryt ja läkähdyt, et pysty hengittämään. No niin ei käynyt, mutta läheltä piti. Kioto on vuorten ympäröimä, kattilan pohja. Kun siellä on kuuma, ilma ei liiku, vaan tiivistyy painavaksi massaksi, joka tipahtaa niskaan kuin höyryhengityksen pyyhe joka kerta kun astuu ovesta ulos. Hengittäminenkin tuntuu höyryhengitykseltä. Tukka liimaantuu päähän ja vaatteet ihoon. Hiki valuu vaikka vain istut paikoillasi joen rannalla. Kun juot, neste valuu samaa tahtia ulos. Kesäisin Kioto on yksi suuri ulkoilmakylpylä. Ja kun vielä satoi, välillä niin että joutui kahlaamaan, oli kylpyläefekti täydellinen.
Yksi suuri syy miksi valitsin heinäkuun loma-ajankohdaksi, oli Gion Matsuri. Japanilaiset rakastavat erilaisia festivaaleja, ja tämä on yksi suurimmista. Tänä vuonna oli juhlavuosi - Gion Matsuria on juhlittu jo 1150 vuotta. Kuvitelkaa. Gion Matsuri kestää koko heinäkuun ja huipentuu Yama-boko junkō -paraatiin 17. heinäkuuta. Toinen paraati järjestetään 24. heinäkuuta. Paraateissa kuljetetaan valtavia vaunuja joko kantaen tai vetäen ja työntäen. Vaunut ovat upeasti koristeltuja ja massiivisia, suurin painaa noin 12 tonnia ja on yli 25 metriä korkea. Vaunuja on mahdollista päästä tutkimaan läheltä paraateja edeltävinä päivinä. Suuressa suosiossa on kerätä erityiseen muistikirjaan käsin painettuja sinettejä joka vaunulta: sinettileiman saaminen maksaa pienen summan, jolla autetaan ylläpitämään näiden upeiden vaunujen kunnostusta.
Itse paraatipäivä oli käsittämätön kokemus. Lähes 40 asteen helteessä, ilman katosta tai muuta varjoa, istuin koko päivän kadunvarsikatsomossa tuhansien juhlivien japanilaisen ja muutaman turistin kanssa, tuijottaen hypnotisoituna ohi lipuvia vaunuja ja niiden vetäjiä, joukossa miehiä vaareista pikkupoikiin, kaikki pukeutuneina traditionaalisiin pukuihin. Musiikkia, ilonkiljahduksia, ihastelua, taputuksia, rummunpauketta, kellonkilkatusta. Ja kuuma, kuuma, kuuma. En ole eläessäni nähnyt mitään vastaavaa.
Eikä juhliminen lopu päivän loputtua. Kioton keskusta-alue suljetaan moottoriliikenteeltä kolmena paraatia edeltävänä yönä. Katujen reunoilla seisovat vaunut valaistaan upeilla lyhdyillä, ja niitä pääsee katsomaan sisältä. Kadut reunustetaan ruokaa myyvillä kojuilla. Monet kiotolaiset tytöt pukeutuvat kesäkimonoihin, yukatoihin, ja kantavat mukanaan perinteisiä kukkaroita ja viuhkoja. Juhlailtoina jotkut vanhat yksityistalot avaavat eteisensä yleisön nähtäväksi, esitellen arvokkaita perintökalujaan. Tapahtuma tunnetaan "sermifestivaalina", ja se on ainutlaatuinen mahdollisuus käydä katsomassa perinteisiä kiotolaisia asuintaloja.
---
Butō, tai butoh, on avantgardistinen nykytanssin muoto, joka kehitettiin Japanissa 50-luvun lopulla. Siinä yhdistyvät tanssi, teatteri, improvisaatio- ja performanssitaide. Japanista tanssimuoto on levinnyt myös muualle maailmaan ja vaikuttanut osaltaan nykytanssin kehitykseen. Tyypillistä butō-esityksille on lähes alaston valkoiseksi maskeerattu vartalo. Eräässä määritelmässä sanottiin mielestäni hyvin kuvaavasti, että parhaimmillaan Butō on yhtä aikaa ravistelevan, jopa huumorinsävytteisen anarkistista, mutta lisäksi lähes pyhällä tavalla perinteellistä, jopa rituaalisuuteen saakka. Kiotossa kävin katsomassa kolme esitystä pikkuruisessa Butoh-kan -teatterissa, jossa oli vain yksi pieni huone, johon mahtui 9 katsojaa. Tanssijat tulivat aivan lähelle, pelottavasti, kipeästi. Vääntyneet vartalot ja kasvot, mustiksi maalatut hampaat, irvistelevät suut ja valkoisista kasvoista sieluun tuijottavat silmät olivat sellainen tanssielämys, joka ei heti jättänyt rauhaan.
Huomattavasti kevyempi tanssi- ja lauluesitys oli kuuluisassa kabuki-teatterissa, Minami-zassa. Se oli ratkiriemukas kokemus. Ensinnäkään minulle ei meinattu millään myydä lippua, koska sinnikäs myyjäneitonen ei meinannut uskoa, että en ole haluamassa katsomaan traditionaalista geisha-showta, en välitä siitä että esitys on kokonaan japaniksi, ja että todellakin haluan paikan keskiparvelta, mistä on parhaat näköalat ja bento-boxi ja viuhka kaupan päälle. Show oli varsin erikoinen sekoitus Moulin Rougea ja Les Misérablesia, tansseja ja lauluja jotka minulle ainakaan eivät näyttäneet liittyvän mitenkään toisiinsa. Mutta yleisö rakasti! Ne lauloivat mukana, taputtivat tahdissa, ja jokainen näytti tietävän tarkkaan, missä kohtaa kuului huudahtaa Aaah ja Oooh ja keinua puolelta toiselle. Minulla oli yhtä hauskaa seurata yleisöä kuin itse esitystä.
---
Kuumana kesäpäivänä on mukava viettää aikaa luonnon keskellä, ja siihen tarjoaa ihanat puitteet Kioton Botanical Gardens -puutarhat. Valtava alue koostuu eri teemoihin tehdyistä puutarhoista; on perinteistä japanilaista, klassista ranskalaista, on ruusutarha, on pohjoiseurooppalainen, on aavikkopuutarha. Myös suuri metsäinen alue puutarhasta löytyy, siellä on kauniita luonnonpolkuja, jokia, lampia, jopa vanha mylly pyörivine rattaineen. Alueelta löytyy myös iso kasvihuone trooppisille ja muille erityisilmastoa vaativille kasveille.
---
Yksi matkani päänäyttämöistä ja kohokohdista oli Ray's tattoo. Olin suunnitellut taustaa käsivarressani jo ennestään olleille tatuoinneille, japanilaiselle luumupuun oksalle ja thai-temppelisiunaukselle. Marssin jännittyneenä studioon tasan kello 12, tapasin kauniin ja ujon Benin, jonka kanssa tulisin viettämään päivän. Ensin juttelimme ja suunnittelimme, ja sitten hän alkoi piirtää. Vapaalla kädellä, suoraan käsivarteeni, ihania tuulilinjoja, pyöreitä pilviä, tuulessa leijuvia luumunkukan terälehtiä. Kun piirros oli valmis, hyppäsin hyvin hi-tech -tyyliseen tatuointituoliin, ja aloitimme. Huoneessa oli seinällä valkokangas, ja Beni antoi minulle iPadin, jossa oli Netflix, ja siitä sain valita vapaasti viihdettä pitkään päivään. Ja se tulikin tarpeeseeen - mikään ei vie kipua tehokkaammin kuin Jack Nicholson hakkaamassa kirveellä kylpyhuoneen ovea Hohdossa tai Klovni Pennywise upeine hampaineen uudessa Se-elokuvassa. Tatuointipäivän verinen teema oli siis Stephen King -filmatisoinnit. Tosin niidenkin puuduttava vaikutus alkoi häipyä kuudennen tunnin jälkeen... Mutta lopputulos on upea. Tarvitsin tämän kivun ja tämän kauneuden.
---
Kioton alueella on kesällä mahdollisuus erikoiseen ruokaelämykseen, kawadokoon. Kuumina kesäkuukausina ravintolat rakentavat jokien päälle terasseja, joiden alta vesi pääsee vapaasti virtaamaan ja viilentämään ruokailijoita. Iltaisin nämä terassit valaistaan kauniisti paperilyhdyillä. Ravintoloissa tarjoillaan hyvin perinteistä ruokaa kiotolaisen kaiseki-keittiön tyyliin. Minulla oli ilo päästä nauttimaan illallista kahdessa kawadoko-ravintolassa, toinen Kiotossa Kamo-joen päällä, ja toinen Kibunessa.
Kibunen ravintola oli satumainen: hiljainen paikka synkän metsän keskellä, pelkästään lintujen laulua ja veden loisketta, sytytetyt punaiset ja kultaiset lyhdyt pimeässä, tuulikellojen hiljaista helinää. Viereiseen pöytään saapui jopa geisha ja maiko (oppilasgeisha) viihdyttämään seuruetta. Ja sitten, kesken aterian aivan yllättäin taivas repesi! Valtava kaatosade romahti niskaan ja salamat välähtelivät. Bambukatto ei mitenkään pitänyt sellaista veden määrää, vaan asiakkaat kiikutettiin sateenvarjojen alla kiireen vilkkaa ravintolaan sisälle. Se vasta oli operaatio! Kaikille tarjottiin vilttejä ja sakea, kynttilöitä kiikutettiin edestakaisin, ruokia kuljetettiin juoksujalkaa pöytiin, kaikilla oli hauskaa ja yhteishenki oli mitä mainioin. Ja aterian jälkeen kävely ystävän seurassa sateenjälkeisen Kibunen hämärästi valaistuja temppelipolkuja pitkin, täysikuuta ja tulikärpäsiä ihaillen, temppelin kelloa varovasti soittaen, toiveiden toteutumiseen uskoen. Satu.
For love I am readyto change even my human shape;
all that distinguishes
me from the summer insects
is that my flame is hidden.
-Izumi Shikibu-
Uji-cha, Ujin vihreä tee, on kuuluisaa loistavasta laadustaan. Uji-joen usva suojelee nuoria teelehtiä pakkaselta, ja säilyttää niiden pehmeyden. Teetä on tuotettu tällä alueella jo noin tuhat vuotta, ja täältä ovat myös lähtöisin teen nauttimiseen liittyvät rituaalit, teeseremonia ja teehuoneet. Nykyään Ujin vihreää teetä käytetään hyvin monipuolisesti ja kekseliäästi. Ujin kaduilta voi ostaa makeita teeherkkuja jäätelöstä ja makeisista croissanteihin ja lettuihin, tai syödä lounaaksi nuudeleita, jotka on maustettu vihreällä teellä. Ujissa kaikki on vihreää.
---
Kun kuumuus Kiotossa käy sietämättömäksi, voi lähteä viilentymään järvimaisemiin. Biwa-järvi on Japanin suurin, eikä se ole kaukana Kiotosta. Järvi on saanut nimensä perinteisen biwa-soittimen muodon mukaan. Järvellä voi harrastaa monenlaista vesiaktiviteettia, rantalomailua, vesihiihtoa, suppailua ym., mutta minulle mukavin vaihtoehto oli Biwa-ko cruise. Risteily kestää koko päivän, laiva on mukava, ilmapiiri kodikas, tarjolla on koko ajan ruokaa ja virvokkeita ja pientä viihdykettä, kaikki tosin japaniksi. Ilman henkilökohtaista tulkkiani olisin ollut pulassa. Järvi on niin suuri, että maata ei monestikaan ole edes näkyvissä, ja koska järvessä on vain kolme saarta, tulee välillä olo että olisi valtamerellä. Kaikkiin kolmeen saareen pääsee käymään. Yksi niistä on asutettu, siellä on kalastajakylä, jossa on kiinnostava kierrellä ja katsella elämänmenoa. Kahdessa muussa saaressa on pelkästään temppeli. Saaret ovat pieniä ja hyvin korkeita, joten kapuaminen saaren laen temppeleihin vaatii sekä uskaliaisuutta että kuntoa.
Yhdellä saarella sain kokea elämäni selkeimmän spirituaalisen elämyksen. Saaren nimi on Chikubushima. Kerron jo alkuun, etten ollut lukenut mitään tästä saaresta etukäteen, en edes tiennyt sen nimeä, enkä että menisimme tälle saarelle. Saavuttuamme pikku satamaan kiipesimme hyvin jyrkkiä rappusia hyvin korkealla sijaitsevaan hyvin vanhaan temppeliin (sen sanotaan olevan vuodelta 420!). Temppelin pihalla pysähdyin katselemaan ympärilleni, ja yhtäkkiä tuntui että pieni salama olisi iskenyt, ja jalat alkoivat vähän täristä, ja niskassa nousivat karvat pystyyn, mutta hyvällä tavalla. Mietin hetken että nytkö iski nestehukka vai aivoverenvuoto, mutta olo oli loistava, ja olin täynnä hyvää energiaa. Ystäväni vilkaisi minua ja kysyi onko kaikki hyvin. Erinomaisesti, sanoin, tämä paikka on valtavan täynnä energiaa, ja se pamahti juuri minuun. Puhuin vähän vitsaillen, ja ihmettelin kun ystäväni meni vakavan näköiseksi. Todellako, hän kysyi, tunnetko sen noin selvästi? Ilman muuta tunnen, sehän on käsinkosketeltavaa, vastasin. Myöhemmin samana päivänä istuessamme lounaalla hän kaivoi iPadinsa esiin, etsi jotain, ja käski minun lukea. Siinä sanottiin: "Chikubushiman saarta pidetään yhtenä koko seudun voimakkaimpana henkisen energian keskittymänä. Saarta on kutsuttu myös paikaksi, jossa jumalat asuvat." Minulla ei ole enää asiasta pienintäkään epäilystä.
---
Ja loppuun vähän Murakamia (tiedätte että tykkään lainauksista). Tämä kertoo myrskystä. Tämä kertoo siitä, miten Japani vaikuttaa minuun.
“Sometimes fate is like a small sandstorm that keeps changing directions. You change direction but the sandstorm chases you. You turn again, but the storm adjusts. Over and over you play this out, like some ominous dance with death just before dawn. Why? Because this storm isn’t something that blew in from far away, something that has nothing to do with you. This storm is you. Something inside of you. So all you can do is give in to it, step right inside the storm, closing your eyes and plugging up your ears so the sand doesn’t get in, and walk through it, step by step. There’s no sun there, no moon, no direction, no sense of time. Just fine white sand swirling up into the sky like pulverized bones. That’s the kind of sandstorm you need to imagine.
And you really will have to make it through that violent, metaphysical, symbolic storm. No matter how metaphysical or symbolic it might be, make no mistake about it: it will cut through flesh like a thousand razor blades. People will bleed there, and you will bleed too. Hot, red blood. You’ll catch that blood in your hands, your own blood and the blood of others.
And once the storm is over you won’t remember how you made it through, how you managed to survive. You won’t even be sure, in fact, whether the storm is really over. But one thing is certain. When you come out of the storm you won’t be the same person who walked in. That’s what this storm’s all about.” —Kafka on the Shore
Kommentit
Lähetä kommentti