Lappi, talvimaa

Buori sámi álbmotbeaivvi! 💙

Pyeri säämi aalmugpeivi! ❤️

Šiõǥǥ saaʹmi meersažpeiʹvv!  💛

Hyvää saamelaisten kansallispäivää! 💚

 

"6/2/2021

Saamelaisten kansallispäivänä sain ilon ja onnen saapua takaisin Kilpisjärvelle. En olisi viime syyskuussa osannut aavistaakaan, että palaan näin pian ja tällaisissa merkeissä. Jotenkin en luullut palaavani ollenkaan, mutta universumi päätti toisin. Ja jos noin selkeästi osoitetaan tie, sille tielle pitää lähteä. 

Ehkä koko tämän korona-ajan tarkoitus olikin avata sellaisia ovia, joita ei muuten olisi avannut tai edes huomannut. Egypti, Peru, Japani - jännittäviä ovia, eksoottisia ovia, kiehtovia ovia. Lappi, mysteeriovi. Mihin se johtaa?"

(Huom. kaikki tekstit kursiivilla ovat suoraan päiväkirjastani.)

"Mökki on juuri sellainen kuin kuuluukin. Hirttä ja takka ja sauna ja pirttikalusto ja sänky parvella. Ikkunoiden väleissä on jäkälää, puolukanvarpuja, käpyjä ja pieniä tonttufiguureja värikkäät pipot päässä. Mökki on lämmin ja viihtyisä ja täydellinen. Voin tehdä päivisin töitä katsellen Saanaa ikkunasta. Voiko parempaa olla."

"Sunnuntaiaamuna keitin puuron pohjaan, siksipä söin myös kaksi porovoileipää. Lähdin kävelylle. Suuntia on kaksi, vasen ja oikea. Lähdin vasemmalle, katselin yksityiskohtia. Jalka oudostelee lumista alustaa. Pelkään että liukastun, lonkka jäykistyy ja askel muuttuu töpöttäväksi. Haluaisin äänittää narisevien askelten ääntä. Kylmä ei tunnu pahalta, päinvastoin. Se kirkastaa kaiken - värit, ilman, keuhkot, ajatukset. Vaatteet ovat päälläni lujat, ne pitävät kylmyyden pois. Kengät ovat numeroa liian pienet, mutta se on omaa syytäni. En enää osaa ajatella talviasoita, kuten villasukan mahtumista talvikenkään. Sellainen tieto katoaa aktiivisesta muistista.

Kävelyltä tultuani hain vajasta puita. Ladoin niitä käsivarrelleni; puun tuoksu ja halkojen tuntu käsivartta vasten toivat muistijäljen jostain hyvin kaukaa menneisyydestä. Sama jälki on niissä eleissä, kun automaattisesti kopistelee lunta kengistään ja takistaan ennen kuin astuu sisälle."

”There is a cleanliness, a breadth and sweep and strength in the north, a purifying realization that one is living close to the fundamental elements of life. Yes, the north has a spell.” 

Eric Sevareid

 

"Välillä tunnen olevani täti. Istun rillit päässä tekemässä tätityötä, tätiverkkarit jalassa ja päässä tätimäisiä ajatuksia. Kunnes joku vihjaisee seikkailun mahdollisuudesta, silloin adrenaliini hyökähtää mahassa, ja sanon JOO ennen kuin edes ehdin ajatella. Jossain suolenmutkassa asuu Super-Rita, The Ultimate Adventurer, ja se saa mut syttymään nanosekunnissa, kun tulee puhe tutkimusretkestä, epätavallisesta kokemuksesta, jännittävästä elämyksestä. Sanon aina JOO, ja tulen sanomaan JOO niin kauan kuin kykenen sen sanomaan."

Yhtenä päivänä Ville haki minut harripilkille Termisjärvelle. Sinne mentiin moottorikelkalla hyppien ja pomppien, pidellen sylissä villikkopentukoiraa, joka myös hyppi ja pomppi koko matkan ajan. Matka vei läpi todellisen erämaa-alueen, välillä kierreltiin tuntureiden laitoja, välillä painettiin läpi suoraa valkoista hankea kohti taivaanrantaa. Tuuli, aurinko, sumu, pöllyävä lumi, moottorin pauhu ja bensan haju. Maha ja pää ja sydän pomppivat samaa tahtia.

Perillä Ville kairasi meille pilkkireikiä, ja opetti minulle kuinka näköpilkkimistä harrastetaan. Tekniikka on melko yksinkertainen: 1. tee jäähän reikä, 2. laita pilkkivehkeesi valmiiksi, 3. makaa mahallasi jäällä (mieluiten porontaljan päällä), kurkista reikään ja näe miten harrit kiertelevät pilkkisi ympärillä, ja lopulta tarttuvat siihen. No minä siinä sitten makoilin kevätauringon lämmössä, samalla kun Ville keitteli kahvia ja paisteli makkaraa. Hyviä hirvimeetwurstivoileipiä hän oli tuonut myös. Ja munkkeja. 

Todellisuus ei tietenkään ollut ihan näin ruusuinen. Tuuli oli jäätävä, siis ihan kirjaimellisesti. Eikä se loppunut vaikka koko ajan oltiin katseltu säätiedotuksista että kyllä se loppuu iltapäivällä. Ei siinä paljon nuotiolla lekoteltu, yritti vain kääntää selkänsä tuulelle ja pysyä matalana, ettei ihan vaatteiden läpi puhaltanut. Mutta taivas oli sininen, Kira-koira melskasi koko pennun innollaan ja elinvoimallaan, juttu luisti, ja :

Illalla saunan jälkeen söin harrini savustettuna. Tarvitseekohan kertoa mausta sen enempää.

"Kepa ja Usko ja Mosku olivat Kilpisjärvellä viikonlopun. Ystävä tuo niin paljon iloa mukanaan! Täyttää maailman hetkeksi naurulla ja puuhastelulla, keskusteluilla ja puheenaiheilla. Vaikka yksinolo ja introverttiys on se oma olemus ja perusta, ilman ystävyyttä olisin tyhjempi, vakavampi, henkisesti hiljaisempi."

Kepa opetti minut liukulumikenkäilemään! Kömpelöstä alusta huolimatta pääsin kuin pääsinkin vauhtiin. Hiihdettiin Tsahkaljärvelle putouksia katsomaan, mutta ne olivat jäässä. Laavulla Kepa sytytti tulet, ja pidettiin kunnon evästauko: harrileipiä, tulista makkaraa, kuumaa glögiä. Moskukin lepäsi, Usko mennä viiletti tutkimassa ympäristöä. Paluumatkalla ei seurattu enää kelkkauraa, vaan liu'uttiin omia polkujamme tunturissa. Liukulumikengät on mahtavat; niillä ei tarvitse mennä kovaa kuten suksilla, eikä tarpoa raskaasti kävellen kuten lumikengillä, vaan pystyy sekä kävelemään että hiihtämään. Ja pääsee pois laduilta, ihan minne haluaa. Innostuin niistä niin että vuokrasin sukset koko loppuajaksi.

Viimeiseksi yhteiseksi illaksi olin varannut meille pikku erikoisuuden: nuotioillallisen luonnon keskellä. Se oli elämys. Oppaiden kanssa patikoitiin syvää ja upottavaa poluntapaista nuotiopaikalle järven rannalle, hinaten pulkassa tarvikkeita (ja myös kokkia, koska hänellä oli jalka paketissa). Perillä meitä odotti kahden hengen pöytä, lyhtyjä, kuumaa juomaa, poroa, kalaa, kasviksia, marjoja, juustoleipää. Fine diningia avotulella kokattuna. Tausta kuin kauhuelokuvan kulisseista: kuutamo, usvapilvet kuun ympärillä, mustan metsän siluetti, tunturit taivaanrannassa.

”Summer friends will melt away like summer snows, but winter friends are friends forever.”

– George R.R. Martin

Poroihin pääsin tutustumaan pariinkin eri otteeseen ihan lähietäisyydeltä. Yhtenä lauantaipäivänä pohdiskelin mitä puuhailla, ja mökkini isäntä ehdotti että hänpä pirauttaa naapurin pojan hakemaan minut poroajelulle. Poika tarvitsee harjoitusta porolleen kelkan vetämiseen ja reittien oppimiseen, ja minähän tietysti lähdin koeturistiksi enemmän kuin mielelläni. Törö-poro oli hellyydenkipeä ja itsepäinen. Välillä se päätti seisahtua keskelle järvenselkää, eikä olisi välittänyt jatkaa, ja välillä mentiin niin että hippulat vinkui. Mukava ulkoilupäivä ja vieläpä opettavainen; kuulin paljon uutta tietoa poroista ja niiden kanssa työskentelystä.

Toisen poropäivän vietin jo vanhassa tutussa paikassa: Vasaroiden porotilalla. Mia haki minut kyläilemään, ja matkalla juututtiin liikenneruuhkaan à l'Arctic. Tilalla sain taas lisäoppia porotilan elämästä talviaikana. Mikä valtava homma on tuon lauman ruokkiminen, huolenpito, hoitaminen tarvittaessa. 

Ja päivän päätteeksi kahvihetki nuotion lämmössä.

"Ensin: tähdet. Kirkkaus. Tyyneys. Syvyys. En ole nähnyt tähtitaivasta Chilen jälkeen, kaupungissa sitä ei näe. Välillä unohtaa että se on olemassa. On melkein pelottavaa kun sen näkee pitkän ajan jälkeen. Siihen uppoaa, ja tajuaa kaiken pienuuden, kaiken olemattomuuden ja turhuuden. Ei ole mitään muuta kuin tähdet ja taivas niiden ympärillä.

Sitten: tulet. Ne viiltää taivaan halki, välillä himertyvinä, kiusoittelevina, leikkivinä, sitten taas terävinä salamaniskuina ja syöksyinä ikuiseen korkeuteen. Taivaan mustuus muuttuu mustaakin mustemmaksi kun valoverho leijuu sen edessä. Pyörin tyhjyydessä, täytyn valosta, aivoihin ei mahdu ajatuksia, on vain valon hetki."

"Kunpa voisin tatuoida taivaan iholleni."

Ismo Alanko

Aurora photo credit: Jussi Rauhala

Kuukauden aikana näin monia auringonnousuja ja -laskuja. Ajattelin paljon aikaa. Mietin kuinka lopettaa pakkomielle ajasta ja sen suunnittelemisesta ja laskemisesta. Minulle tyypillinen organisointi ja ajankäytön optimointi on haitallista, vaikka se tuottaa minulle niin suurta tyydytystä. En haluaisi olla ajan orja. Tuhlaan liikaa ajatuksia sille, kuinka paljon aikaa johonkin kuluu, kuinka kauan kestää mennä sinne ja takaisin, olla ajoissa, täyttää aika hyvin ja hyödyllisesti. Kunpa oppisin unohtamaan tunteen, että aika menee hukkaan, ja pelon siitä, että aikaa on enää jäljellä liian vähän. Minulla on jäljellä juuri se aika mitä tarvitsenkin. 

"Ja sitten tulee taas ne kaikki viimeiset. Viimeinen hiihtoretki ja kahvikupillinen sen jälkeen. Viimeinen auringonlasku. Viimeinen sauna ja tee ja takkamakkara. Viimeiset revontulet. Sanon itselleni: eihän tämä lopu tähän. Tämä on minussa koko ajan."

”davvi válljii min

ja mii

oaččuimet giđa ovddolaš beaivvi 

alit ija muitalusaid” 

”pohjoinen valitsi meidät

ja me

saimme kevään ihmeellisen auringon 

sinisten öiden kertomukset” 

Nils-Aslak Valkeapää