Tansania: safari

Puoli vuotta ensimmäisen Afrikan-matkani jälkeen palasin takaisin. Olin saanut pureman, aavistuksen, raapaisun. Pisto oli jäänyt kutisemaan ja uteliaisuus oli pakko tyydyttää. Parin päivän safari ei ollut tarpeeksi, tarvitsin lisää. Halusin nähdä Tansanian suuret kansallispuistot, Serengetin, N'Gorongoron kraatterin, Lake Manyaran sademetsät ja Kilimanjaron, tietysti.

Matkapäiväkirja alkaa L. Onervalla (tämä ja muutkin päiväkirjamerkinnät "kursiivilla"):
"Etsin, etsin suurta tulta
kautta kirjavan elämän."

Lainaus on kirjoitettu menomatkalla lentokoneessa, ja siinä oikeastaan kiteytyy jo etukäteen koko tuleva matka. Oli paljon etsimistä, oli suurta tulta, oli todella kirjavaa elämää. Oikeastaan tuo runonpätkä taitaa kiteyttää koko elämänfilosofiani; tämä on jatkuvaa etsimistä, suuren tulen kaipuuta. Elämä on ollut kirjavaa, eikä etsiminen lopu.

Mutta tällä matkalla perille saavuttiin, pienelle Kilimanjaron kentälle keskellä yötä.

"Tansanian yö on musta, tiet kuoppaisia, jeepit romuisia, ja kuski ajaa kovaa. Ihan kuin se olisi vähän kekkulissa. Tai ehkä minä olen, Afrikasta. Ei mikään aloita seikkailua paremmin kuin hyppääminen yksinään keskiyöllä tuntemattoman jättiläisen ikikuluun jeeppiin, tuntemattoman, joka väläyttää maailman leveimmän hymyn ja sanoo: "Welcome to Africa, dada." Dada, sister, ihan kuin viimeksi."



"Kuskin nimi on Godlove. Luulin ensin että good, ja se olisikin ollut vähän outoa. Eipä silti että Jumalanrakkaus mitenkään vähemmän outo olisi. Mutta se on asiallinen kaiffari, ehkä vähän tosikko, mutta mukava. Tiet on hitaita, eteneminen on hidasta. Pitää muistaa kääntää oma kello Afrikan aikaan - mikään täällä ei suju nopeasti. Jos lähtö on kello 9:30, ja kuski tulee kello 11, se tarkoittaa täällä sitä, että silloin kello on 9:30. Asiat tapahtuu silloin kun ne tapahtuu, ei silloin kun viisarit on tietyssä asennossa."

Tällaisella matkalla on hyvä olla koko ajan tietoisesti tietoinen. Pitää muistuttaa itseään, että jokainen hetki on yhtä arvokas. Ei voi kiirehtiä, ei saa ajatella, että sitten kun ollaan perillä, sitten kun näen leijonan, sitten kun Serengetin portit kolahtavat, sitten se alkaa. Ei, se alkoi jo. Se tapahtuu koko ajan. Kaikki hetket liikenneruuhkan jumissa Arushassa, Valtion Virallisessa Toimistossa jonottamassa lupalappua kansallispuistoihin, supermarketin tungoksessa vesipulloja raahaten, kaikki hetket ovat osa tätä. Ei ole mitään sitten kun -hetkeä, kaikki on nyt.

Matkalla Serengetiin vierailin Maasai-heimon kylässä. Kokemus oli mykistävä. Kaikki aistini olivat tulvillaan ja yli. En osannut itkeä enkä nauraa, tein siis molempia.


"Tänään Maasai-nainen kietoi kuparirengasta ranteeseeni, monta kierrosta ympäri ja ympäri, ja puri sitä hampaillaan. Tunnen edelleen hänen huulensa ranteeni iholla, se kuumottaa. Tänään sain kunnioittavasti kätellä heimon vanhinta, johtajaa, koska olen itse iältäni yli 45-vuotias, ja siten ansaitsen myös kunnioitusta. Tänään näin ja haistoin kuolleen lehmän koulun pihalla, sisällä koulussa näin hiekkalattian, läjiin pinotut pulpetit, ja koiran, joka nukkui penkkien alla. Lapsia koulussa ei ollut. Lapset istuivat ulkona tomussa kärpäsiä silmissään, halusivat koskettaa vaaleita hiuksiani, ja yrittivät rapsuttaa tatuointia irti käsivarrestani. He veivät minut sormesta vetäen koteihinsa, joissa ruokaa keitettiin avotulella, ja vanha sokea täti istui pilkkopimeässä ikkunattomassa takahuoneessa. Tädin silmät olivat siniset ja valkoiset. Tänään näin pitkäraajaisia Maasai-sotureita sinipunaisissa viitoissaan ja koruissaan seisomassa savannilla pitkä keppi harteillaan, katsoen jonnekin, minne minä en nähnyt."



Serengeti on sanoinkuvaamattoman upea paikka. Sitä ei voi ymmärtää ennen kuin sinne menee, eikä sitä ymmärrä sittenkään. Miten kuivaa, kuumaa, pölyistä, miten valtavasti elämää, mikä huima villieläimistö! Ja miten lähelle eläimiä pääsee. Ne tulevat ihan viereen, eivät pelkää, eivät näytä häirityiltä tai ahdistelluilta; siinä ne vain ihmettelevät samalla tavalla kuin mekin, että mitäköhän tässä nyt tapahtuu ja mitä nämä tyypit ovat. Ne elävät siellä elämäänsä, touhuten ruokiensa ja saalistustensa ja parittelujensa parissa täysin piittaamatta ihmisten typeristä kameroista ja ihastuksen huokauksista.










Ajellessa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, kuten rengasrikko kymmenien kilometrien päässä kaikesta. Tai ei ihan kaikesta: kourallinen Maasai-poikia oli matkalla jostakin jonnekin tai kaitsemassa kirahvikarjaansa, ja tämä meidän pikku pulmamme kiinnosti heitä kovasti. Ja minua ne pitivät ihan pilkkanaan, nauroivat mun vaatteille ja tukalle ja repulle ja vesipullollekin, ja ainoa mistä ne tykkäsivät, oli mun kamera, ja varsinkin iPhone, jonka ne olisivat halunneet tutkia hyvinkin tarkasti. Velmuja poikia.








"Vasta kun olet kuullut leijonaemon kehräyksen
kun se imettää kolmea pentuaan,
voit puhua äidinrakkaudesta.
Maaemon elämän alkuääni."


"Serengetin kuninkaan keltaiset silmät:
saat tulla kyläilemään,
mutta tiedä,
ettet sinä ole mitään minulle.
Huitaisen sinut pois yhtä keveästi
kuin kärpäsen silmistäni."


Auringonlasku ja auringonnousu keskellä Serengetiä. Oman huoneeni ikkunasta voin seurata vesipaikalle kulkevia virtahepoja, hyeenoita ja apinoita. Illalla pimeässä istun terassilla savannin yläpuolella, kuuntelen outoja ääniä, arvailen mistä eläimistä ne ovat lähtöisin. Tähdet roikkuvat painavina musteensinisellä taivaalla - niitä voisi poimia. On outoa tulla päivän ajelun jälkeen sivistyneeseen hotelliin, käydä kylvyssä ja uimassa, pukeutua puhtaisiin, (melkein) pölyttömiin vaatteisiin, mennä istumaan oikelle tuolille oikean pöydän ääreen, syödä ja juoda oikeista posliiniastioista ja laseista, ja varsinkin nähdä ja kuulla muita ihmisiä. Kaikki kertovat tarinoita, kaikki ovat haltioissaan. Tänne tulijat tietävät mitä haluavat, ja saavat sitä.



N'gorongoron tulivuorikraatterin on arveltu syntyneen noin kaksi miljoonaa vuotta sitten, kun paikalla ollut tulivuori purkauksen jälkeen lysähti kasaan, ja jätti jälkeensä valtavan laajan tasankoalueen. Sinne laskeudutaan yli 600 metriä pitkin äkkijyrkkää ja terävästi poimuilevaa, osittain romahtanutta tietä, joka pistää jeepin jarru- ja ohjausjärjestelmän todelliselle koetuksella. Harvoin autossa huimaa, mutta nyt kyllä. Sormet puutuneina puristin ovenkahvoja, ja niska tuntui kymmenen kilon painoiselta rautatangolta. Mutta kyllä kannatti.




Kraatterissa elää noin 30 000 eläintä, joista noin puolet on seeproja ja erilaisia antilooppeja. Tämä houkuttelee paikalle saalistajia, ja hyeenat ja leijonat dominoivatkin aluetta. Kraatterissa elää myös gepardeja, leopardeja ja shakaaleja, ja siellä voi nähdä mustia sarvikuonoja ja suuria puhvelilaumoja. Kraatterin pohjan järvessä ja Ngoitokitok-suolla on runsaasti virtahepoja, jotka ovat pinnan alla päivisin ja laiduntavat öisin.


"Ensin tuli haju, sitten ääni. Murinaa, sähinää, ärjähtelyä. Mikä on tuo kuhina, tuo hiiviskely ja vaaniminen? Miksi leijonat parveilevat tuolla, mitä tapahtuu? Puhvelinraato, sen kimpussa neljä viisi aikuista leijonaa, ja kymmenkunta pienempää. Siinä sai raatoparka kyytiä! Olin vähän kauhuissani, että mikä verilöyly tästä tulee, kun mennään lähelle saalista ja saalistajia; leijonat näyttivät vähän hermostuneilta ja hyökkivät toisiaan kohti, kun alkoivat saaliinjaolle. En ihan uskonut että ne tykkäisivät hyvää liian lähelle tunkevasta seurueesta. Ei ne selvästi tykänneetkään, mutta pitivät ruoka-annostaan kuitenkin tärkeämpänä kuin jeepinmetsästystä. Oli kyllä hermostuttava tarkkailuhetki. Olen lähietäisyydeltä nähnyt ja kuullut suolien venyvän ja napsuvan poikki ja luitten rouskuvan leijonien kidassa."






Ja vatsa täynnä oli sitten mukavaa köllötellä iltapäivän siestaa.


Lake Manyara -luonnonpuistossa vesiputoukset ja kuumat vulkaaniset lähteet ja Manyaran soodajärven höyryt ovat tärkeimmät maisematekijät. Järvi houkuttelee paljon linnustoa ja sitä ympäröivä maasto on niin rikas ja monimuotoinen maisemaltaan, että erilaiset eläimet löytävät sieltä turvasataman. Norsut, kirahvit, antiloopit, puhvelit, krokotiilit ja virtahevot ovat yleisiä, erityisesti norsujen populaatio on suuri. Puiston erikoisuus on puuhun kiipeävät leijonat, jotka lekottelevat puun oksilla lajilleen tyypillisten varjoisten pensaiden sijaan.



"I blessed the rains down in Africa." (Toto ja mä)

"Harva voi sanoa juuttuneensa elefanttiliikenneruuhkaan, mutta minäpä voin. Ensimmäisenä niistä kuului ryske ja pauke, joka ylitti jopa vanhan jeeppimme kolinat ja ärjynnät. Sitten niitä alkoi virrata. Pitkin tietä, pitkin pusikkoja, yli pensaiden ja ojien, edestä ja sivulta ja takaa. Yhtään en liiottele kun laskin ainakin 35 yhdellä näkemällä. Isoja ja jättiläismäisiä ja pienempiä ja ihan pikkuruisia. Ne menivät niin läheltä autoa, että olisin helposti voinut taputtaa. Ajatus: mitä jos joku näistä suuttuu? Ne pystyy heittämään tällaisen pikku jeepin ympäri ihan kuin villasukan. Siinä ei jää kuin märkä läntti kun tämän lauman jalkoihin tallaantuu. Ruuhka kesti monta tuntia, tai ainakin siltä tuntui. Noille ei mennä sanomaan että voisitteko pliis väistää, pitäis jatkaa matkaa. Harvoin olen ollut näin kiitollinen siitä, ettei ollut vessahätä."



Machame, Kilimanjaron kansallispuisto. Trooppinen, vihreä ja vehreä alue vuoren ympärillä, täynnä ylenpalttisen runsasta kasvillisuutta, jokia vesiputouksineen, banaaneja, mausteita, inkivääriä ja kahvia. Tein alueella päivän vaelluksen, näin paljon pieniä kyliä ja upeata luontoa. Kävely sademetsässä ei ole helppoa. Minulla oli edessä ja takana isot miehet metrisine machete-veitsineen raivaamassa polkua ja pitämässä villieläimet loitolla (no tuo oli liioittelua, mutta kasvillisuus on kyllä uskomattoman runsasta ja jättiläismäisen suurta). Tutustuin kahviplantaasin toimintaan, poimin itse kahvia, paahdoin sitä avotulella, ja keitin upean pehmeän kupposen kuumaa. Ehkä paras kupponen ever. Varsinkin kun sen juo joen yläpuolelle rakennetulla terassilla, valkoisten verhojen liehuessa afrikkalaisessa helletuulessa, kuunnellen käsittämätöntä määrää ääniä, joiden alkulähteestä ei voi kuin esittää arvailuja.




"Tällä matkalla on ollut aikaa miettiä. Matkat on hitaita, autossa istutaan paljon, iltaisin ei ole ohjelmoitua viihdettä eikä tylsistyttävää telkkarinkatsomista tai nettisurffailua. On paljon juttuja, jotka haluan tuntea ja muistaa vielä kotonakin. Esimerkiksi tämä aika, ja ajan olemus ja ajan käsitys. Toki ei voi heittäytyä afrikkalaiseen aikaan keski-Euroopassa ja työelämässä, mutta jos saisi pään sisäpuolelle tämän rauhan ja kiirettömän ajan tunteen. Jos opettelee muistuttamaan itseään jatkuvasti siitä, ettei ole mitään väliä tapahtuuko joku asia just tällä sekunnilla tai "oikeaan" aikaan; se tapahtuu kun tapahtuu. Oikea aika on juuri tämä, ja oikeat asiat tapahtuu juuri tällä oikealla hetkellä. Mikään hetki ei ole oikeampi toistaan. Maailma ei tule tämän valmiimmaksi, vaikka kokous alkaisi tasan tällä minuutilla eikä varttia myöhemmin. Mun elämä ei muutu täydelliseksi aikatauluttamalla, vaan sillä, että pääni on tasapainossa ja rauhassa.

En saa unohtaa maailman ihmeellisyyttä. Säilytän ihollani tunteen pikkulapsen tomuisista sormista. Muistan että olen katsonut suoraan silmiin vapaana elävää leijonaa, ja tunnen silmissäni sen keltaisen katseen. Maistan tämän kahvin, talletan sen makunystyröihini. Maailma voi kotona tuntua vähemmän ihmeelliseltä, mutta muista ettei se ole. Värit ja maut ja tuntemukset on sielläkin, ne pitää vain muistaa huomata. Koko ajan."






Kilimanjaro oli pitänyt huippunsa verhottuna pilviverhoon koko tähänastisen matkani ajan. Olin jopa turhautuneena kirjoittanut sille pienen runon:

"Kili,
näytä mulle kasvosi
verhoamattomina.

Lupaan palata jos näytät."


Minulla on lupaus lunastettavana.

Kommentit