Kiova & Tsernobyl

Kaksi päivää Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa ei ole tarpeeksi. Siinä ajassa ehtii hädin tuskin kävellä läpi tärkeimmät maamerkit: Maidan-aukion, Pyhän Sofian katedraalin, Dnipro-joen  (suomalaisille tutumpi nimelle Dnepr) rantanäkymät siltoineen, oopperatalon, pari puistoa, monta kirkkoa, monta patsasta ja muistomerkkiä. Kaupunki on kaunis, vilkas, tunnelmallinen, täynnä hyviä kahviloita ja ravintoloita.

Päätarkoitus Ukrainan-matkaani ei kuitenkaan ollut Kiovaan tutustuminen, vaan erikoislaatuinen mahdollisuus tutustua Tsernobylin ydinvoimalaan ja sitä ympäröivään alueeseen. Olin mukana ryhmässä, joka oli saanut erikoisluvan ei vain vierailla ydinvoimalassa, mutta myös nähdä räjähdyksessä tuhoutuneen neljännen reaktorin ohjaushuone sisältäpäin. Tuhoutuneen reaktorin päällä ollut suojakuori uusittiin vuonna 2016, ja sen on määrä kestää seuraavat sata vuotta ja estää radioaktiiviset vuodot tuhoutuneesta reaktorista. Uusi suojakuori on maailman suurin metallista tehty liikuteltavissa oleva rakennelma.

Vierailu ei ole käytännössä aivan yksinkertaista; turvatoimet ovat mittavat. Passi ja vierailulupa tarkastetaan useaan otteeseen, erilaisia säteilymittareita on yhteensä 4 kappaletta (kaksi kaulassa, yksi taskussa, yksi kädessä), säteilyä mittaavien turvaporttien läpi pitää kulkea moneen kertaan siirryttäessä paikasta toiseen. Ennen kuin pääsee sisälle ydinvoimalaan, on riisuttava omat vaatteet, puettava päälle valkoiset suojahousut (kahdet päällekkäin), paita, takki, aluskengät, kengänsuojat, käsineet, hengityssuoja, myssy ja kypärä. Onneksi voimalassa sisällä oli viileää, muuten tämä suojavarustus olisi ollut tukala.

Sisällä on hämärää ja hiljaista. Käytävät jatkuvat pitkinä ja suorina, välillä mennään puolen metrin paksuisista teräksisistä ovista, kiivetään pimeitä rappusia ja kerran jopa kitistellään hyvin pelottavalla pienellä ja pimeällä hissillä. Satunnaisia työntekijöitä kiirehtii edestakaisin, koko näkymä on kuin jostain epätodellisesta pieleenmenneestä science fiction -katastrofielokuvasta. Kontrollihuone on kamala. Räjähtänyt, palanut, vain puhelimenluurit pöydillä kertovat siitä kiireestä, millä täältä on lähdetty. Kaikki on niillä sijoillaan mille ne jäivät, mittarit pysähtyneet, muistiinpanolehtiöt ja kynät ja tekniset piirustukset levällään pöydillä. Reaktorin sisällä on pelottavaa, siellä on muka kuulevinaan sirinää ja huminaa, ja radioaktiivisen pölyn on haistavinaan ilmassa. Mittarit nakuttavat, joku monitori piippaa, muuten on hiljaistakin hiljaisempaa.

Tuhoisa ydinvoimalaonnettomuus tapahtui 26. huhtikuuta 1986, jolloin tarkoituksena oli testata neljännen reaktorin varajärjestelmiä. Testaus epäonnistui vakavin jälkiseurauksin. Tilanteen vakavuudesta oli aluksi epäselvyyttä. Tapahtumista ei tiedotettu Neuvostoliiton sisällä eikä päästöille altistuneille muille valtioille. Vasta kun Neuvostoliitto pyysi apua muilta mailta, tilanteen vakavuus alkoi paljastua. Kansalaisia ei kehotettu suojautumaan edes hyvin yksinkertaisin toimin, kuten sulkeutumalla asuntoon siihen asti, kunnes ilmaan päässeet radioaktiiviset aineet kulkeutuvat tuulen mukana pois. Joditabletteja ei jaettu ajoissa. Väestönsuojelu epäonnistui pahasti, sillä valtaosa myöhemmin ilmitulleista onnettomuuden terveysvaikutuksista olisi voitu estää melko yksinkertaisin ja edullisin toimenpitein.

Kolmen kilometrin päässä voimalasta sijaitseva Pripjat oli asukasluvultaan n. 50000 hengen kaupunki. Se oli kaupunkina luksustasoa: neuvostoliittolainen mallikaupunki, jonka rakentaminen oli aloitettu 1970-luvun alussa Tsernobylin ydinvoimalan työntekijöille. Kaupungissa oli useita kouluja, lastentarhoja, liikuntahalleja, konserttisali, elokuvateatteri, huvipuisto, kauppoja ja ravintoloita, hotelli, puistoja ja leveitä katuja. Tänä päivänä se on surullinen aavekaupunki, jossa luonto on hiljalleen ottanut vallan, talot rapistuvat, satunnaiset turistiryhmät hiipivät varovaisesti valokuvaamassa, huvipuiston karuselli narisee ja pyörii hitaasti tuulessa.

Vielä ennen lähtöä pois Tsernobylistä saimme tutustua minulle täysin ennalta tuntemattomaan kohteeseen: Venäläiseen tikkaan eli Duga-tutkajärjestelmän valtavaan antenniin keskellä metsää salaisella sotilasalueella. Tutkan tarkoitus oli antaa ennakkovaroitus mannertenvälisestä ohjusiskusta. Venäläisestä tikasta tuli tunnettu sen eri puolilla Eurooppaa aiheuttaman voimakkaan nakuttavan radiohäiriön vuoksi. Rakennelman massiivisuus keskellä ei mitään on suorastaan mykistävä.