Quintana Roo, Meksiko



Nothing is worth more than laughter. It is strength to laugh and to abandon oneself, to be light.
Tragedy is the most ridiculous thing.
-Frida Kahlo-

Lähdin pienelle matkalle Meksikoon päästäkseni pois vuodenvaihteen eurooppalaisesta pimeydestä, kylmyydestä ja värittömyydestä. Talven ytimessä silmät ja sielu kaipaa valoa ja väriä ja iloa, ja sitä arvelin löytäväni Meksikosta. Koska aikaa ei ollut paljon, yritin valikoida alueen, jossa levon lisäksi pääsen tutkimaan vähän myös meksikolaista historiaa ja kulttuuria. Matkustin Puerto Morelosiin Quintana Roon osavaltioon Jukatanin niemimaalle.



Tulum on kunta Karibianmeren rannalla; siellä on pieniä kyliä, ja tärkeä arkeologinen maya-raunioiden alue, joka on nykyään myös turistien vetonaula. Tulum oli alun perin nimeltään Zamá, mayakielellä aamunkoitto. Tätä vanhaa maya-kaupunkia alettiin rakentaa 1200-luvulla, ja se oli mayojen tärkeä kauppasatama ja jumalten palvontapaikka.


Tulumin raunioita ympäröi paksu muuri. Kun kömpii muurin puhkaisevasta pimeästä tunnelista sisään, ympärillä aukeaa laaja vehreä nurmikkoalue, jota täplittävät siellä täällä pienehköt rauniot. Muurien sisäpuolella on aikoinaan asunut vain muutaman sadan ihmisen ylhäisö. Heidän asumuksistaan on jäljellä joitakin kivijalkoja, muut rakennukset ovat temppeleitä, vartiotorneja, palatseja. Niiden koristeluista ja kaiverruksista on toki paljon jäljellä, mutta esimerkiksi merelle näkyvän korkean El Castillo -linnoituksen alkuperäisen ulkonäön tavoittaminen vaatii jonkun verran mielikuvitusta.





Raunioiden tutkimisen jälkeen on mukava vilvoitella silkinpehmeällä hiekalla, merituulen puhaltaessa rannoille. Yksi rannoista on suljettu merikilpikonnien suojelualue, mutta toisille rannoille pääsee kiipeämällä huiman jyrkkiä puuportaita pitkin.






Yhtenä päivänä aamuvarhaisella minua tuli hakemaan Marcela, meksikolainen oppaani, josta sen päivänä aikana tuli myös ystävä. Ajeltiin heräävässä aamussa pitkä matka maaseudulle, hiljaisten, mutta uskomattoman värikkäiden kylien, peltojen ja autiomaiden ja metsiköiden läpi. Olisin voinut ajella tällä tavoin koko päivän; tällä road tripillä aika ei tullut pitkäksi. Aina muutaman kilometrin välein tullaan uuteen kylään, kiinnostava näky seuraa toistaan. Matkan aikana Marcela kertoili minulle mayoista, kansan menneisyydestä ja nykyisyydestä, maya-yhteisöjen ja ihmisten asemasta nykypäivän Meksikossa. Olimme nimittäin matkalla yhteen maya-kansan kylään viettämään päivää alueen alkuperäisasukkaiden kanssa. 

Kylän nimi on El Naranjal. Siellä asuu n. 15 perhettä. Kylässä on sähköt, paikoitellen, mutta ei koulua, kauppaa eikä palveluja. Asukkaat puhuvat enimmäkseen maya-kieltä, jotkut osaavat espanjaa. Lapset käyvät koulua viereisissä suuremmissa kylissä tai kaupungeissa. 

Aloitin alueeseen tutustumisen pikku viidakkovaelluksella Marcelan ja parin paikallisen miehen (ja yhden pienen, mutta tärkeän Jorge-pojan) opastamana. Välillä pysähdeltiin katselemaan puissa hyppeleviä apinoita, tai joitain erikoisia kasveja.  Vaelluksen päätepisteenä oli jälleen kerran arkeologinen alue, mutta tällä kertaa siellä ei ollut turisteja, eikä mitään korjattua tai entisöityä, puhumattakaan turistikaupoista tai jäätelökioskeista. Tältä maya-kaupunkien rauniot näyttävät, kun ne on juuri löydetty viidakosta, ja näistä kivikasoista arkeologit aloittavat tutkimustyönsä. Tämä rauniokaupunki oli koostunut viidestä kuudesta erikokoisesta pyramidista, siellä oli temppeleitä ja hautarakennelmia, luolia ja käytäviä.




Koska oli joulu, ja koska olin harvinainen vieras kylässä, olimme Marcelan kanssa käyneet ostamassa kyläläisille tuliaisia. Aikuisille oli pusseissa hygieniatuotteita ja varvastossuja, lapsille tietysti leluja. Enpä arvannutkaan leluja valitessani, että joudun myös demonstroimaan niiden käyttötarkoitusta... kaikilla muilla oli tikahtumiseen asti hauskaa. Minulla oli pelkästään tuskanhiki. No oli hauskaakin.






Kylässä meidän piti vierailla monessa kodissa. Kaikki halusivat tavata ja esitellä perheensä, ja näyttää  kotinsa ja kertoa elämästään. Marcela tunsi tietysti kaikki kyläläiset, ja oli selvästi paljon odotettu ja rakastettu vieras. Meitä pyydettiin joka paikkaan ja minut otettiin vastaan ystävällisen uteliaasti, ja ihmeteltiin miten niin kaukaa lumen ja jään keskeltä Suomesta tullaan heitä katsomaan. Yksi mies tiesi kaiken Suomen maantiedosta, luetteli kaupunkeja ja naapurimaita ja ilmaston tiesi ja välimatkat, ja kun minä sitä ihmettelin, hän kertoi olevansa kiinnostunut karttakirjan lukemisesta!


Yksi liikuttavimmista kodeista oli Luisan koti. Luisa on suunnilleen minun ikäiseni nainen, joka on syntynyt ilman jalkoja, ja elänyt äitinsä kanssa tässä talossa koko ikänsä. Hän ei ole koskaan käynyt kylän ulkopuolella. Hän viettää elämänsä riippumatossa. Nuorempana hän kertoi voineensa ryömiä joskus lattialla, muttei enää kuulemma viitsi, kun "alkaa vanhemmiten laiskottaa". Luisalla oli maailman lämpimin hymy ja ystävällisin katse.

Luisan äiti on virkeä 80-vuotias mummeli, joka vielä pystyy hoitamaan talouden ja Luisan. Kyselin myöhemmin Marcelalta mitä Luisalle tapahtuu kun äiti kuolee, ja hän sanoi, että kyläläiset kyllä huolehtivat Luisasta. Se on itsestäänselvyys. Täällä ei jätetä ketään yksin.




Kun päivä alkoi kääntyä iltapäivään, alettiin valmistella päivällistä. Pari kanaa pääsi hengestään, ja ne tungettiin täyteen yrttejä ja haudattiin kuumaan maakuoppaan paistumaan. Maissijauhosta paistettiin avotulella tortilloja. Papuja haudutettiin mustassa liemessä, josta en oikein saanut selvää mitä se piti sisällään. Tomaatteja ja sipuleita pilkottiin saavikaupalla salsaksi. Kyläläiset kutsuttiin juhlaan. Ja sitten syötiin, paljon ja pitkään ja kovaäänisesti. Kissat ja koirat ja kukot pyörivät jaloissa, musiikkia soitettiin, naurettiin ja höpötettiin auringonlaskuun asti.







Vastapainona kultturihistorialle ja tutkimusmatkoille vietin myös rauhallista ja ylellistäkin lepolomaa Karibianmeren rannalla. Lepäsin auringossa, tein pitkänpitkiä rantakävelyjä auringon noustessa ja laskiessa, nautin kirjoista ja musiikista ja kirjoittelusta, laiskanveltoista iltapäivistä, hieronnoista ja kasvohoidoista, satunnaisesta juttutuokiosta jonkun tuntemattoman kanssa kahvikupin ääressä, pitkistä pimeistä öistä tähtitaivasta ihaillen, ajan ja paikan olemattomuudesta, unohtamisesta, leijumisesta, kellumisesta, hiljaisuudesta.

Heitin myös hyvästini menneelle vuodelle, ja skoolasin tulevalle. Edessä on mielenkiintoinen vuosi. Maya-kalenterin mukaan vuosien sykli on 52 vuotta, ja kun ihminen on elänyt kokonaisen syklin, hän on saavuttanut "vanhan ja viisaan" tason. Oppinut tärkeimmät asiat itsestään ja elämästä yleensä, konkreettiset asiat kuinka tulla toimeen oman itsensä, toisten ihmisten ja maailman kanssa. Seuraavat 52 vuotta voikin sitten keskittyä henkiseen tasapainoon ja spirituaaliseen kasvuun. Sitä odotellessa: Parasta vuotta 2018!


Kommentit