Venetsian 57. biennaali, Viva Arte Viva, II
”The Aalto Natives”, Suomen paviljonki / Nathaniel Mellors ja Erkka Nissinen
”-Are you ready, son?
-Yes, father.
-It is time - project your essence down there. They are expecting you.
-Yes, father.
-And remember - from their perspective you are a God.
-Really?
-Yes - so try and use your intuition.
-I will, father!
-Go now, they are obsessed with timeliness.”
Valkoinen munamies Geb ja sen poika, pahvilaatikkopää Atum, avaruusolennot, päättävät luoda uuden Suomen, ja miljoonien vuosien päästä palaavat katsomaan, millaiseksi se on muodostunut. Tähän asti pysyin suunnilleen kartalla, sitten tipahdin. Pyörin hurjassa absurdissa karusellissa paljaiden pyllyjen, musiikkivideoiden, pierujen, teknologian, rallienglannin ja veriroiskeiden sekoittamana. Videoteos mässäilee kliseillä suomalaisuudesta, ja huumori on reipasta. Venetsian Biennalessa ei varmasti olla totuttu ihan tällaiseen suomalaispanostukseen.
Kiitos Nissisen ja Mellorsin, kerrankin Suomen paviljongissa on esillä toisenlaista suomalaistunnelmaa! Taakse ovat jääneet mustavalkoiset melankoliset ahdistuskuvat ja laimean sinivalkoinen tunnelmointi. Nyt on eloa, väriä, ääntä niin että kuuluu! Huumoria, jopa niin että fiineimmät amerikkalaisrouvat kääntyvät heti ovelta takaisin. Teoksessa revitään suomalaisuutta häikäilemättä riekaleiksi, ja pilkataan hyväntahtoisesti kansallisia piirteitämme ja tapojamme. Osansa saavat niin täsmällisyys, teknologiaintoilu kuin poliittinen vakauskin. Myöskään taiteen tekeminen, museoinstituutiot tai työelämä eivät jää piikittelemättä.
Teoksella on kuitenkin laajempikin merkitys. Huumorilla käsitellään kansalliskliseitä yleismaailmallisesti, otetaan kantaa maailmanpoliittiseen tilanteeseen ja nationalismiin. Näyttelyn kuraattori Xander Karskens kuvaa teemaa näin: ”The Aalto Natives tarkastelee absurdistisen satiirin keinoin kansallisidentiteetin rakentamista ja kulttuurin alkuperää. Pukemalla intellektuellit pyrkimyksensä tarkoituksellisen hölmöön asuun teos sekä käsittelee monimutkaisia haasteita, joita globalisoitunut maailma kohtaa parhaillaan, että pilkkaa poliittisesti korrektia tapaa, jolla niistä keskustellaan”.
———
Yhteisnäyttely ”Mirrored”, Pohjoismainen paviljonki
Mika Taanila ja Pasi ”Sleeping” Myllymäki
Pohjoismaisessa paviljongissa huomio keskittyy ensimmäisenä avaraan tilaan, jonka halkaisevat puut, ja jota hallitsee massiivinen norjalaisen Siri Aurdalin veistos. Teoksen sibeliusmonumenttimainen muoto ja vaalea betonihalli toimivat hyvänä taustana kahdelle suomalaiselle elokuvamiehelle.
Mika Taanila tunnetaan taide- ja elokuvamaailmassa etenkin ohjaajana ja videotaiteilijana. Taanilan kollaasit elokuvakirjoista ovat leffafriikin sydäntä sykähdyttäviä. Taanila on käsitellyt kirjoja hyvin kuvaukselliseen tyyliin: niitä on viillelty, revitty, jopa ammuttu, niissä on koloja ja ammottavia haavoja, niiden läpi voi katsoa ja niistä kokee voimakkaita, vähän väkivaltaisiakin tuntemuksia. Taanila sai kollaaseihin idean pohtiessaan sanojen ”shooting” ja ”cutting” merkityksiä. Toisaalta bibliofiilin sydäntä riipii nähdä kirjoja tällä tavalla tuhotun, mutta taiteen vuoksi voin antaa sen anteeksi.
Toinenkin teos koskettelee nostalgisesti omia henkilökohtaisia muistisäveliäni. Väri- ja äänimaailma tulee suoraan 70–80 -luvulta, ja herättelee ikivanhoja, jo unohtuneita tunteita ja muistoja siitä, kuinka maailma joskus alkoi aueta aivan uudella tavalla. Pasi “Sleeping” Myllymäki on punk- ja underground-piireistä tuttu kokeellisiin lyhytelokuviin erikoistunut elokuvaohjaaja. Uuden aallon innoittamana hän valmisti lyhyitä kaitafilmielokuvia, joista Venetsiassa nähdään mm. Forssa-ilmiö (1982) sekä Miten salaperäinen liftari poimii kolme kiveä (1979).
———
Kaiken kaikkiaan voi olla hyvin tyytyväinen biennaalin suomalaisedustukseen. Yhtä kysymystä lukuunottamatta: missä ovat naiset? En halua kääntää artikkeliani feminismipropagandaksi, mutta mietin, eikö todellakaan Suomen nykytaiteen kentältä löytynyt ainoatakaan naisedustajaa tähän maailman suurimpaan ja arvostetuimpaan kansainväliseen nykytaidetapahtumaan. Yhtään väheksymättä näiden neljän miehen panostusta - jokaisella oli vahvasti esillä oma henkilökohtainen ja rehellinen sanomansa, oma ääni, joka kosketti katsojaa joko nauru- tai muihin hermoihin.
”-Are you ready, son?
-Yes, father.
-It is time - project your essence down there. They are expecting you.
-Yes, father.
-And remember - from their perspective you are a God.
-Really?
-Yes - so try and use your intuition.
-I will, father!
-Go now, they are obsessed with timeliness.”
Valkoinen munamies Geb ja sen poika, pahvilaatikkopää Atum, avaruusolennot, päättävät luoda uuden Suomen, ja miljoonien vuosien päästä palaavat katsomaan, millaiseksi se on muodostunut. Tähän asti pysyin suunnilleen kartalla, sitten tipahdin. Pyörin hurjassa absurdissa karusellissa paljaiden pyllyjen, musiikkivideoiden, pierujen, teknologian, rallienglannin ja veriroiskeiden sekoittamana. Videoteos mässäilee kliseillä suomalaisuudesta, ja huumori on reipasta. Venetsian Biennalessa ei varmasti olla totuttu ihan tällaiseen suomalaispanostukseen.
Kiitos Nissisen ja Mellorsin, kerrankin Suomen paviljongissa on esillä toisenlaista suomalaistunnelmaa! Taakse ovat jääneet mustavalkoiset melankoliset ahdistuskuvat ja laimean sinivalkoinen tunnelmointi. Nyt on eloa, väriä, ääntä niin että kuuluu! Huumoria, jopa niin että fiineimmät amerikkalaisrouvat kääntyvät heti ovelta takaisin. Teoksessa revitään suomalaisuutta häikäilemättä riekaleiksi, ja pilkataan hyväntahtoisesti kansallisia piirteitämme ja tapojamme. Osansa saavat niin täsmällisyys, teknologiaintoilu kuin poliittinen vakauskin. Myöskään taiteen tekeminen, museoinstituutiot tai työelämä eivät jää piikittelemättä.
Teoksella on kuitenkin laajempikin merkitys. Huumorilla käsitellään kansalliskliseitä yleismaailmallisesti, otetaan kantaa maailmanpoliittiseen tilanteeseen ja nationalismiin. Näyttelyn kuraattori Xander Karskens kuvaa teemaa näin: ”The Aalto Natives tarkastelee absurdistisen satiirin keinoin kansallisidentiteetin rakentamista ja kulttuurin alkuperää. Pukemalla intellektuellit pyrkimyksensä tarkoituksellisen hölmöön asuun teos sekä käsittelee monimutkaisia haasteita, joita globalisoitunut maailma kohtaa parhaillaan, että pilkkaa poliittisesti korrektia tapaa, jolla niistä keskustellaan”.
———
Yhteisnäyttely ”Mirrored”, Pohjoismainen paviljonki
Mika Taanila ja Pasi ”Sleeping” Myllymäki
Pohjoismaisessa paviljongissa huomio keskittyy ensimmäisenä avaraan tilaan, jonka halkaisevat puut, ja jota hallitsee massiivinen norjalaisen Siri Aurdalin veistos. Teoksen sibeliusmonumenttimainen muoto ja vaalea betonihalli toimivat hyvänä taustana kahdelle suomalaiselle elokuvamiehelle.
Mika Taanila tunnetaan taide- ja elokuvamaailmassa etenkin ohjaajana ja videotaiteilijana. Taanilan kollaasit elokuvakirjoista ovat leffafriikin sydäntä sykähdyttäviä. Taanila on käsitellyt kirjoja hyvin kuvaukselliseen tyyliin: niitä on viillelty, revitty, jopa ammuttu, niissä on koloja ja ammottavia haavoja, niiden läpi voi katsoa ja niistä kokee voimakkaita, vähän väkivaltaisiakin tuntemuksia. Taanila sai kollaaseihin idean pohtiessaan sanojen ”shooting” ja ”cutting” merkityksiä. Toisaalta bibliofiilin sydäntä riipii nähdä kirjoja tällä tavalla tuhotun, mutta taiteen vuoksi voin antaa sen anteeksi.
Toinenkin teos koskettelee nostalgisesti omia henkilökohtaisia muistisäveliäni. Väri- ja äänimaailma tulee suoraan 70–80 -luvulta, ja herättelee ikivanhoja, jo unohtuneita tunteita ja muistoja siitä, kuinka maailma joskus alkoi aueta aivan uudella tavalla. Pasi “Sleeping” Myllymäki on punk- ja underground-piireistä tuttu kokeellisiin lyhytelokuviin erikoistunut elokuvaohjaaja. Uuden aallon innoittamana hän valmisti lyhyitä kaitafilmielokuvia, joista Venetsiassa nähdään mm. Forssa-ilmiö (1982) sekä Miten salaperäinen liftari poimii kolme kiveä (1979).
———
Kaiken kaikkiaan voi olla hyvin tyytyväinen biennaalin suomalaisedustukseen. Yhtä kysymystä lukuunottamatta: missä ovat naiset? En halua kääntää artikkeliani feminismipropagandaksi, mutta mietin, eikö todellakaan Suomen nykytaiteen kentältä löytynyt ainoatakaan naisedustajaa tähän maailman suurimpaan ja arvostetuimpaan kansainväliseen nykytaidetapahtumaan. Yhtään väheksymättä näiden neljän miehen panostusta - jokaisella oli vahvasti esillä oma henkilökohtainen ja rehellinen sanomansa, oma ääni, joka kosketti katsojaa joko nauru- tai muihin hermoihin.
Kommentit
Lähetä kommentti