Tällä tiellä

Koska - rakastan listojen laatimista, - rakastan listojen lukemista, - rakastan matkustamista, ja aivan erityisesti yksin matkustamista, - rakastan taidetta, - olen feministi, ja suuresti kiinnostunut rajoja rikkoneista ja rikkovista naisista, - tunnen Normandian rannikon, Firenzen taidemuseot, Tansanian kansallispuistot ja - rakastan valtavasti Kiotoa, - olen keski-ikäinen, naimaton ja lapseton, - pidän kovasti Mia Kankimäen ajatuksista ja kirjoitustyylistä, halusin kirjoittaa pienen kuvauksen hänen uusimmasta kirjastaan Naiset joita ajattelen öisin. Sain kirjan käsiini (tai oikeammin olin saanut sen e-kirjalukijaani jo aiemmin, mutta halusin odottaa paperiversiota) juuri oikeaan aikaan ennen Portugalin-matkaani. Matkoilla on hyvin tärkeää lukea juuri tällaisia kirjoja. Hänen ensimmäinen kirjansa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on ollut mukanani parilla Japanin-matkallani ( täällä ), ja olen lukenut sen uudelleen viisi tai kuusi kertaa. Odotukset uuden kirja...

Koti on hämmentävä sana. Tämä pääsiäisen aika taas muistutti siitä. Kollegat ja kaverit kyselee, menetkö kotiin pääsiäiseksi. Tai minkälaiset ilmat kotipaikkakunnallasi on näin pääsiäisenä. Tai mitä pääsiäistapoja kotonasi on. Se sai mut taas ajattelemaan kodin käsitettä. Miksi mun on niin vaikea sanoa nykyistä asuinpaikkaani kodiksi? En mitenkään pysty myöskään puhumaan synnyinmaastani kotina. Mikä minulle on koti? Liitän varmasti sanaan liikaa sentimentaalisia määritteitä. Koti pitäisi olla huolella ja rakkaudella laitettu, täynnä omia tärkeitä ihmisiä ja esineitä. Kotia pitää vaalia ja sitä pitää ikävöidä matkoillaan. Mutta mitä jos niitä seiniä ei rakasta, mitä jos niitä tärkeitä esineitä ei juurikaan ole, jos ne ovat vain tavaroita, joista voi luopua helposti. Ja mitä jos niitä ihmisiä on vähän siellä ja täällä, pitkin ja poikin, eri kaupungeissa ja eri maissa? Onko ihminen silloin koditon? Entä jos ihminen tuntee olonsa kodikkaaksi monessakin paikassa? Välillä jossain maas...

Kuulun siihen sakkiin, joka vielä viime vuosiin asti vannoi ja vakuutti, ettei tule koskaan luopumaan oikeasta painetusta kirjasta. Olin väärässä. Olen takinkääntäjä. Rakastan e-kirjoja. Tai nyt vähän valehtelin; en todellakaan tule koskaan luopumaan oikeasta painetusta kirjasta, aion edelleen ostaa niitä, haluan, että omat tärkeät kirjat on hyllyssä paperisina. Rakastan niitä vielä enemmän kuin e-kirjoja. Kansipaperin sileys ja kiiltävyys, kuvat, värit, paperin tuntu ja tuoksu, sivujen kääntelyn rytmi ja ääni. Silittelen ja nuuskuttelen niitä, saan pieniä sormenpääorgasmeja kun hitaasti hivelen sivujen sileitä reunoja. Mutta hyvänen aika, miten matkalukeminen on kohonnut uudelle tasolle, kun luovuin typerästä periaatteestani ja hommasin e-kirjalukijan! Ihan jo se luettavan määrä. Ennen piti valita kolme viisi kirjaa, mahdollisimman erilaisia, eri tyylisiä, paksuisia, kielisiä, että olisi edes jotain valinnanvaraa eri tilanteisiin. Miten sitä muka voi tietää mitä milloink...

"The more I paint, the more I like everything." - Basquiat - "The more I see paintings, the more I  like everything." - Rita - Tämä postaus on odottanut pöytälaatikossa jo jonkun aikaa. Olen pyöritellyt sitä, miettinyt, kirjoittanut, deletoinut, ja kirjoittanut uudestaan. Mietin, miksi mun on niin vaikea kirjoittaa Basquiatista. Se ei ole mulle mikään idoli, ei mikään maailman suurin ja ihanin ja taitavin, mutta joku siitä tekee vaikean kuvailtavan.  Luulen, että se on sielu. I mean, katsokaa nyt sen kuvaa. Sen silmät on nähneet kaiken, vaikka se on vasta alussa. Tai sitten se tiesi, että se onkin jo lopussa. Ja tottakai se tiesi - miten olisi voinut olla tietämättä. Basquiatin taide on pelkkää intohimoa, pakkomiellettä. Siinä ei ole kyse taiteilijan taidokkuudesta ja kuvien tasokkuudesta. Siinä on kyse alkukantaisesta tarpeesta purkaa pää paperille tai seinälle, ja antaa muidenkin nähdä maailma omien silmien kautta. Yritin valita kuvia, en...

Olosuhteiden pakosta minusta tuli soolomatkailija. Omasta tahdostani minä jatkoinkin soolomatkailijana. Mitä useammin matkustan jonkun kanssa, sitä tiukemmin päätän pysyäkin soolomatkailijana. Ei voi olla suurempaa vapauden tunnetta kuin lähteä matkaan yksin. Kotonakin on enemmän velvollisuuksia ja pakkoja kuin matkalla; muualla olet täysin irti. Ja kun on reissun päällä pelkästään itsensä kanssa, on täydellisen vapaa. Kukaan ei tunne sinua, sinä et tunne ketään. Sinun ei tarvitse käyttää mitään naamiota, ei vetää mitään roolia, ei olla kukaan kenellekään. Voit olla ihan mitä haluat ja vaihtaa vaikka identiteettiä kerran päivässä, eikä kukaan huomaa. Saat olla ujo, reipas, hiljainen, riehakas, uhkarohkea, vetäytyvä - ihan mitä tahansa. Ei tarvitse välittää mokailusta; kukaan ei tunne sinua eikä tule koskaan tapaamaan sinua uudestaan, ei levitä juttuja sinusta kavereillesi tai someen. Saat olla ihan se typeriä kyselevä turisti tai pelokas pieni hiirulainen, kukaan ei pakota tekemään t...

Ei mitään lisättävää.

Pitkässä kävelyssä tärkeintä on rytmi. Vaeltaapa sitten kadulla suurkaupungissa tai polulla vuoristossa, täytyy kuunnella tien ääntä ja mukautua siihen. Pakottamalla ei kävelystä synny kuin päänsärkyä ja tiukat hartiat. Rytmi vaihtelee; se riippuu sadasta eri asiasta, alkaen kengistä ja vaatteista, vuorokaudenajasta, säätilasta, ympäristöstä, kävelyseurasta, nälän tasosta, kävelyn tarkoituksesta ja kohteesta. Mutta joka tilanteeseen voi löytää sen rytmin, jossa kävely tuntuu parhaalta, oikealta, nautinnolliselta. Citykävely on hirmu hauskaa, ja siihen saa valtavasti variaatioita. Oma suosikkini tutussa kaupungissa on tunkea napit korviin, shufflelle sekalainen valikoima rokkia, olkalaukkuun kirja ja kamera ja muistivihko. Usein otan itselleni jonkun aloituspisteen; se voi olla vaikka taidemuseo tai joku kaupunginosa, missä en ole ennen käynyt. Ajan sinne metrolla tai bussilla, katselen ympärilleni, ja lähden kävelemään takaisin kotia kohti. Usein eksyn, monesti ajaudun kummallisi...